Helmin sydän seinien sisällä
Helmi-talot ovat vuosikaudet toimineet niin turvallisina oleskelupaikkoina kuin vilkkaan toiminnan ja viihdyttävien tapahtumien näyttämöinä. Helmi-yhteisön jäsenet Eeva, Juha ja Tiina kertovat muistojaan ajoilta, kun yhdistyksen toimipisteitä oli kaksi.
Pala luontoa ja menneen maailman kaikuja Pasilassa
Länsi-Pasilan keltainen puutalo toimi helmiläisten tukikohtana neljättä vuosikymmentä, aina päiväkeskustoiminnan alkamisesta 1980-luvun puolivälistä vuoteen 2020, jolloin tiloista luovuttiin, jotta koko yhdistys pääsisi muuttamaan saman katon alle.
Näin yli 20 vuotta Helmin toiminnassa mukana ollut Juha Porkola kuvailee Pasilan taloa:
– Kaksikerroksinen komea hirsitalo. Hyvin kodikas vanhanajan kaupunkipuutalo, johon oli kiva tulla. Tunnelma oli lämmin. Siellä oli helppo olla.
Helmin entisessä palveluohjaajassa Tiina Finnbergissä heräävät aistimuistot taloa ajatellessa:
– Ihana kun oikein tuntee sen tuoksun, kun tuli ovesta sisälle. Keittiön tuoksut siitä leimahtivat ensimmäiseksi, että ”jaaha, täällä on tänään paistettua silakkaa”. Tai jos oli saunapäivä, nousi alakerrasta lämpöisen saunan tuoksu. Helmillä oli semmoinen vanhan puutalon mukava tuoksu. Huoneissa oli ihanat narisevat lattiat ja vanhat kukkatapetit, ja kaakeliuunit osassa huoneita, vaikkei niitä käytetty. Jotenkin se oli sellainen ”meidän paikka”, vähän kuin koti. Helmin sydän oli siellä.
– Ja ei pidä unohtaa pihaa, Juha lisää.
– Pihahan oli kaupungin puisto, mutta me saimme sitä vapaasti käyttää. Meillä oli siellä penkit, ja juhlia vietimme siinä pihalla. Kerran sinne tulivat poliisitkin, että mitäs te täällä. Seuraavan kerran, kun Helmi-päivää vietettiin, ilmoitimme poliisille, että meillä on juhlat, älkää häiriintykö. Tämmöistäkin saattoi käydä, kun meillä oli musiikkiesityksiä ja kaikenlaisia näytelmiä. Hieno piha oli totta kai yksi tärkeä elementti, Juha muistelee.
Tiinakin nautti Pasilan pihasta.
– Grillattiin siellä aina välillä ja mölkkyä heitettiin. Pieni puistoalue toi luonnonläheistä tunnelmaa, vaikka oltiin aika Helsingin ytimessä.
Niin rakas kuin talo olikin, oli siinä myös omat puutteensa.
– Suurin miinus oli tietysti esteettömyys. Sehän on selvä, ettei se tuommoisessa yli satavuotiaassa talossa ole niin helposti järjestettävissä. Vesivahinkojakin oli. Kerran kun tultiin aamulla töihin, oli vettä kadulla. Oli talvi ja iso vesijohto kellarissa oli romahtanut ja vesi purkaantunut kadulle. Talo laitettiin kiinni tietysti. Kun oli kovat pakkaset, vesijohdot jäätyivät välillä. Vanhan ajan tyypillisiä vahinkoja, työtoiminnassa mukana ollut Juha Porkola kertoo.
Tiina Finnberg toteaa tilojen jääneen kasvavaan toimintaan nähden riittämättömiksi.
– Järjestimme ryhmiä ruokasalissa, kun ruoka-aika oli loppunut. Tai yläkerran kirjastossa. Tänä päivänä ne eivät mitenkään riittäisi. Silloinhan siinä yhdessä pienessä huoneessa oli musiikkiryhmät ja karaoket ja kaikki samassa, ja välillä siellä katseltiin telkkaria. Ja jos oli kovin huonojalkainen, oli tosi haastavaa nousta monet jyrkät raput ylös. Välillä ihmiset eivät tulleet yläkertaan, kun liikkuminen oli liian vaikeaa.
Keltaisella puutalolla on yhtä kaikki perustavanlaatuinen asema Helmin historiassa. Mikä talossa oli erityistä?
– Kotoisuus, se vanhanajan fiilinki. Kyllä se kuitenkin oli parasta. Ja olihan siellä sauna kellarissa, joka oli käytössä kerran viikossa. Oma plussansa oli tietysti, että talo oli viikonloppuisinkin auki, ja viikolla tehtyä ruokaakin oli saatavilla, Juha listaa. Hän jakaa vielä hauskan tarinan työtoiminta-ajoiltaan:
– Kävin Helmille kaupassa vetokärryn kanssa. Eräänä aamuna kaupan kassalla laitoin tavaroita kärryyn. Näin että siellä liikkui jokin harmaa, mietin että oliko se jotain pölyä. Laitoin tavarat kuitenkin sinne, vein talolle ja rupesin purkamaan. Ja kun sain tavarat pois, pieni hiiri pyöri siellä kassinpohjalla. Emäntä Anneli Huikuri ja joku työntekijä tulivat katsomaan. Kuului tyypillinen suuri kirkaisu, hyvä ettei tuolille noustu. Näytin että tämmöinen kaveri minulla oli mukana kauppareissulla. Menin pihalle kassin kanssa, kallistin ja päästin hiiren vapauteen. Talossa oli myös vanha piano, ja joskus kun Anneli tuli aamulla ennen seitsemää töihin, kuului ”pim pim pim”, jotain soittoa. Anneli oli hoksannut, että sinne pianoon olivat hiiret tehneet pesänsä ja soittivat sitä sitten aamulla. Tämmöisiä hienoja vanhaan puutaloon kuuluvia elämyksiä.
Itä-Helsingin yhteisö säilyi muutoista huolimatta
Toinen Helmin vanhoista toimipisteistä ehti sijaita kolmessa eri paikassa Itä-Helsingissä: Kontulassa sekä Herttoniemessä Siilitiellä ja Mäenlaskijantiellä. Kontulan talo avattiin loppuvuodesta 2000. Eeva Helameri tuli Helmin toimintaan mukaan vuonna 2007, kun Kontulasta oli juuri muutettu pois.
– Se oli kai aika pieni tila. Ja siellä ei voinut pitää ovia auki, vaan se oli ovikellon takana. Ryhmiä vetivät vapaaehtoiset ja henkilökunta. Siellä tehtiin paljon taidetta, Eeva tietää kertoa Kontulan talosta.
– Tilat olivat kerrostalon alakerrassa. Se oli semmoinen sokkeloinen huoneisto, jossa oli parvekekin. Tyypillinen kerrostaloasunto, joka oli sisustettu yhdistyksen toimintaan sopivaksi. Alueen asukkaita oli toiminnassa mukana, lisää Kontulan Helmi-talolla joskus vieraillut Juha Porkola.
Eeva Helameri alkoi käydä aktiivisesti Siilitien Helmissä. Kuten Kontulankin, painottui Siilitien toiminta taiteisiin.
– Olin ihan lapsesta saakka piirtänyt, joten tuntui luontevalta mennä taideryhmiin. Niissä olen vieläkin ja vedän itsekin. Se minut nappasi mukaan. Ja ihmiset ottivat tulijan kauhean hyvin vastaan. Ei yhtään tarvinnut miettiä, osaanko olla täällä oikein. 2009 perustettiin myös lauluryhmä Helmin Närhet – Helmis Närhet på svenska, Eeva hymyilee.
Näin Eeva kuvailee Siilitien tiloja:
– Henkilökunnalle oli kaksi huonetta. Sitten oli hiljaisempi huone, jossa oli televisio ja pieni kirjahylly. Varsinaisen salin yhteydessä olivat keittokomero ja vessat. Se oli viihtyisä tila. Ja hyvin turvallinen, kun ikkunoissa oli kalterit. Isopappani asui siinä samassa talossa aikoinaan, kun olin lapsi. Siinä oli silloin elintarvikekauppoja. Kalterit olivat siksi, että Siilitie oli siihen aikaan hyvin rauhatonta aluetta. Ei olisi varmaan kauppa säilynyt, jos ei olisi ollut kalteri-ikkunoita. Eikä niitä sitten purettu.
Vapaaehtoisten valmistamaa lounastakin tarjoiltiin. Keittokomero oli ahdas, ja ruokailu järjestettiin pöytiintarjoiluna.
– Maito, piimä ja vesi taisivat olla pöydässä, ja ruoka-annos tuotiin jokaiselle vuoron perään, Eeva kertoo.
Kävijämäärän kasvaessa alkoivat tilat jäädä auttamatta liian pieniksi.
– Kun talossa alkoi putkiremontti, ja siksi ajaksi olisi pitänyt lähteä siitä muutenkin, katsoi Helmi, että on parempi hankkia uudet tilat. Mutta niiden piti ehdottomasti olla Itä-Helsingissä, kertaa Eeva.
Uusi talo löysi paikkansa vuonna 2013 melko läheltä, Mäenlaskijantieltä.
– Tilaa oli enemmän, ja heti eteisen jälkeen avautui näkymä oleskelutilaan. Siellä oli pyöreä matto, jonka ympärillä oli tuoleja ja sohva. Siihen ihmiset hakeutuivat istumaan ja vaihtamaan kuulumisia. Taidehuoneessa oli avohyllyt tavaroille ja tarpeille toisin kuin Siilitiellä. Käsitöitäkin siinä tehtiin, siellä oli muutama ompelukone. Yhdessä huoneessa, jossa Helmin Närhetkin harjoitteli, oli televisio ja karaokelaitteet. Oli isompi keittiö ja ruokasali erikseen, Eeva kuvailee.
Mäenlaskijantien rakennus oli aiemmin toiminut neuvolana. Se sijaitsi kerrostalon pihassa, ja ennen pitkää talon asukkaatkin löysivät Helmiin.
– Siihen aikaan jäsenyydessä oli enemmän etuja. Lounasruoka oli jäsenille halvempi, ja nämä ihmiset laskivat, että jäseneksi kannattaa liittyä, sitten pääsee retkillekin, joille jäsenet olivat etusijalla. Heistä tuli ahkeria kävijöitä, eivätkä meitä mitenkään kummastelleet. Kun he huomasivat, että olimme ihan rauhallisia ja mukavia, keskustelevia ihmisiä, tulivat he sinne mielellään.
Vajavaisuutensa oli myös Mäenlaskijantien tiloissa.
– Talvella sinne oli hirveän vaikea päästä, kun tie oli jäässä, eikä toisessa päässä olevista rappusistakaan aina ollut helppo mennä. Talo ei ollut siinä mielessä kovin hyvin saavutettavissa, myöskään julkisella liikenteellä. Pihaan asti kulki vain palvelubussi, ja sittenkin oli vielä mäki kiivettävänä.
Hilpeitä muistoja kuitenkin luotiin myös Itä-Helsingin Helmissä.
– Haluan kertoa tapahtuman, joka osoittaa kuinka antautuneita ihmiset olivat Helmin toimintaan. Oli viikoittainen bingoryhmä meneillään, ja yhtäkkiä rupesivat viemärit tulvimaan. Ne olivat menneet jostakin ylempää tukkoon, ja kaikki viemärivedet tulvehtivat Helmin lattioille. Ja me vain jatkoimme bingoa, tapahtuipa mitä tahansa. Piti tilata jäteauto imemään pois niitä viemärijätteitä, ja he katsoivat kyllä silmät pyöreinä, kun porukka istui siellä tarkkana kuin porkkana bingoa pelaamassa, korkeintaan nosteli vähän jalkoja, jos rupesi kastumaan. Matot menivät pesuun kaikki, kyllä se oli ihan todellinen viemärivahinko. Mutta me vain sitkeästi bingoilimme, Eeva naurahtaa.
Roosa Tiensuu