Mitä sinä pelkäät
Jokainen meistä pelkää varmasti jotain, korkeita paikkoja, vettä, pimeää, hämähäkkejä, sotaa, ukkosta, talouden romahtamista, työpaikan menetystä tai että läheisille sattuu jotain. Pelkäämme erilaisia asioita ja pelot vaihtelevat elämän mittaan. Kun meistä tulee vanhempia, kannamme huolta pikkuisista. Teininä mietimme, sovimmeko joukkoon. Eläkeiän lähestyessä pohdimme, onko meillä vielä merkitystä. Tai kun maailmalla tapahtuu, mietimme miten se vaikuttaa meihin. Peloilla on meille varmasti joku viesti, ehkä vain se, että pysähtyisimme miettimään, mistä pelko kumpuaa. Onko se todellinen ja reagoimme vain, ennen kuin ymmärrämme mistä on kyse. Monesti pelko helpottaa, kun tunnistamme sen. Esiintyminen pelottaa varmasti monia. Silloin saattaa auttaa, kun toteaa itselleen: “okei minua pelottaa, mutta sekin on ok”. Aina emme edes tunnista tunnetta peloksi. Koemme ärtymystä tai aikaansaamattomuutta, jonka takana onkin pelko. Ehkä nolatuksi tulemisen tai epäonnistumisen pelko.
Uskon, että kaikki tunteemme haluavat kertoa meille jotain. Pelko on vähän sellainen ikävä tunne, josta aika harvoin puhutaan ääneen. Aina emme halua tunnustaa pelkojamme itsellemme saatikka toisillemme. Koemme ehkä, että pelot ovat hieman noloja. Pelko ei oikeastaan aina ole edes huono tunne, estäähän se meitä tekemästä asioita, jotka ovat sillä hetkellä meille liikaa. Toki pelko voi estää meitä tekemästä asioita. Voi olla vaikea tunnistaa milloin pelottaa liiaksi ja milloin pelko on voitettavissa. Aina kun lähdetään voittamaan pelkoja, on riski, että pelon voittamisen sijaan se voimistuu. Ketään ei saisi painostaa voittamaan pelkojaan. Toki jos pelko hallitsee elämää liiaksi, pelon kohtaaminen tulisi tehdä turvallisesti, jotta sen kanssa olisi helpompi elää.
Sain ensimmäisen masennusdiagnoosini melkein 15 vuotta sitten, silloin pelkäsin monia asioita. Iltaisin pelkäsin jonkun tulevan kotiimme puukottamaan minut ja pienet lapsemme, jos olin yksin lasten kanssa kotona. Mielikuvitus laukkasi, kuuntelin ääniä ja kuvittelin olemattomia. Pelko ei perustunut mihinkään tai ehkä haluuni suojella lapsia ja epäilyyni selvitä äidin roolista. Samaan aikaan koin menettäneeni oman elämäni hallinnan. Keskittymis- ja ajattelukykyni olivat surkeita, olin valtavan ahdistunut ja levoton. Pelko siitä, ettei hallitse itseään ja elämäänsä heijastui pyörällä ja autolla ajamiseen. Koin etten hallitse ajamista, näin tästä jatkuvasti painajaisia. Toki lääkityskin esti autoilun. Nyt vuosien jälkeenkään en aja autoa, koska pelkään ja enkä enää osaakaan. Minusta on rohkeutta myöntää asia ja viisautta olla ajamatta, kun olen epävarma. Elämä on paljon paremmin hallussa, mutta pelko jäi.
Tämä vuosi on ollut minulle hankala koronaan sairastumisen takia. Sairastuminen on vienyt kykyäni harrastaa liikuntaa, joka on minulle tärkeä voimavara, henkisen ja fyysisen kunnon ylläpitäjä. Tätä kirjoittaessa oireet ovat kestäneet kahdeksan kuukautta. Pelot nostavat taas päätään. Esimerkiksi pyöräily on pelottavaa, entä jos menetän taas hallinnan, pyörästä ja elämästä. Olen hakenut itselleni apuja terveydenhuollosta, en halua menettää terveyttä tai mielenterveyttä. Pelkään sitä hieman.
Pelätään kun pelottaa, sanotaan se ääneen, pohditaan mistä se johtuu. Kohdataan pelkoja ja pyydetään tarvittaessa apua. Luulen, että maailmasta löytyy aina joku toinenkin, joka pelkää samaa asiaa.
Saila Turkka
Kuva: Timo Turkka