Pieni pala rakkautta

Elämä tuo meidän jokaisen eteen ajoittain haasteita. Silloin kun elämä on raskasta, pelottavaa, ahdistavaa ja surullista, on hyvä jakaa sitä jonkun kanssa. Toki myös silloin kun elämä on ihanaa, kevyttä, onnellista ja kaunista. Jaettu murhe on pienempi ja jaettu ilo on suurempi.   

Kirjoitin joku aika sitten sosiaalisen mediaan suunnilleen näin: Olen juoksija kuka ei toistaiseksi juokse. Alkuvuodesta korona kävi kylässä ja rikkoi jotain mennessään. Välillä on vaikeaa ja välillä tosi vaikeaa. Juokseminen ei ole minulle vain fyysistä kuntoa. Sen lisäksi, että fyysinen kunto on huono, myös psyykkinen kunto alkaa olla koetuksella. Mieli alkaa hajoilla, tunnistan itsessäni masennusoireita, vääristyneitä ajatuksia ja huonot kokemukset menneestä palaavat junnaamaan. Välillä ahdistus ja paha olo vyöryy yli niin, että sattuu ja pelkään hukkuvani siihen. Tiedämme, että liikkuminen ja liikunta tukee mielenterveyttä, auttaa sitomaan ahdistusta ja purkamaan stressiä. Mitä sitten kun se viedään pois? Rakentamasi hyvinvointiverkko romahtaa täysin yhdeltä kulmalta.  

Kirjoitukseni keräsi paljon sydämiä ja kommentteja tsemppeineen. Moni kertoi omista kokemuksistaan ja fiiliksistään suoraan julkaisuun tai yksityisviestillä. Koin saavani pienen palan rakkautta, joka oli minulle suurta ja merkityksellistä. Kaksi asiaa lämmitti mieltäni erityisesti, se kuinka avoimesti muutkin kertoivat kokemuksistaan sekä ihmisten osoittama tuki. 

Vertaistuki on äärimmäisen toimiva tapa monessa asiassa. Meille jokaiselle on tärkeää tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. Saman asian kanssa eri vaiheissa olevat ihmiset pystyvät tukemaan toinen toisiaan, vaikka koskaan ei ole kahta samanlaista tarinaa. Helposti ajattelemme, että olemme aivan yksin haasteidemme kanssa. Asioista ääneen puhuessa voikin löytää ihmisen, jolla on samoja haasteita. Fyysisen terveyden haasteet aiheuttavat usein myös mielen haasteita. Minusta on hienoa, kuinka näistäkin asioista puhutaan ja tuodaan esiin omaa kokemusta. Moni on tässä upeana esimerkkinä, vaikka mieli myllertää, sen voi sanoa ääneen.  Olisi melkein omituisempaa, jos terveyshuolet eivät vaikuttaisi mieleen ollenkaan.  

Mielenterveyshaasteet eivät automaattisesti tarkoita sitä, että emme kykenisi tekemään töitä tai suorittamaan arkisia puuhiamme. Olen kuullut aika monta tarinaa siitä, ettei kukaan huomannut kaverin olevan masentunut. Silti helposti pohdimme, pystyykö ihminen työhönsä, jos on masentunut. On totta, että masennus voi viedä työkyvyn, mutta aina niin ei käy. Samalla tavalla kuin vaikka migreeni tai selkäkipu haittaa työtä, sitä voi haitata ahdistus tai paniikkioireet, mutta nämä eivät välttämättä estä tekemästä työtä. Korona on meille uusi sairaus, olen huomannut, että moni pohtii sen erilaisia oireita ja vaikutuksia elämään. Usein mukana on pohdintaa, kuinka sairaus ja sen tuomat oireet ovat vaikuttaneet mieleen, mitä minulle tapahtuu. Pitkään kestävä kipu tai muutos kehossa on raskasta kannettavaa, eikä ihme, jos mieli menee sykkyrälle.   

Kertoessaan omista henkilökohtaisista asioistaan sosiaalisessa mediassa, ottaa aina riskin tulla loukatuksi tahallisesti tai tahattomasti. Meillä ihmisillä on tarve päteä, neuvoa, vähätellä tai kertoa faktoja. Kommentit voivat olla täysin hyvää tarkoittavia, mutta saattavat aiheuttaa vastaanottajassa negatiivisia tunteita. Viestintä on aina vaikeaa, jokainen tulkitsee tekstit ja kuvat omalla tavallaan. Sama kuva voi herättää ihastusta tai vihastusta. Itse olen valinnut sosiaalisessa mediassa melko avoimen linjan. Näin olen löytänyt ympärilleni upeita ihmisiä, joiden kanssa jaan samoja mielenkiinnon kohteita. Monesta sosiaalisessa mediassa tapaamastani ihmisestä on tullut äärimmäisen tärkeä.   

Pieni punainen sydän on joskus niin paljon. Aina ei tarvita edes sanoja. Joku lukee ja välittää.  

Saila Turkka 

Kuva: Timo Turkka