Nuorena koettu yksinäisyys seuraa mukana läpi elämän
Kun yksinäisyys asettuu isoksi osaksi elämäämme ja on siinä jatkuvasti läsnä, vaikuttaa se kaikkeen mitä teemme niin arjessa kuin juhlassakin. Etenkin juuri siinä juhlassa. Yksinäisyys saa elämän tuntumaan turhalta ja merkityksettömältä silloin, kun hiljaisuuden ympäröimäksi ajautuu omasta tahdostaan riippumatta. Se täyttää mielen suurilla, raskailla kysymyksillä, joihin ei vastauksia meinaa löytyä lainkaan. Toisinaan vastaukset kumpuavat ahdistuneen mielen tuotoksina varmoina ja vahvoina sukelluttaen entistäkin syvempiin ja mustempiin vesiin. Miksi olen yksin? Mikä minussa on vialla? Jatkuuko tämä läpi elämän? Olenko epäonnistunut ihmisenä? Olisivatko asiat toisin, mikäli olisin erilainen kuin olen? Pitäisikö muuttua ja millaiseksi?
Vaikka vastaukset noihin kysymyksiin voivat pelkän mustan valtaamassa mielessä näyttäytyä raakoina ja ainoina oikeina totuuksina, asiat saattavat muuttua myös parempaan. Joskus valo voi yllättää, kun sitä vähiten on osannut odottaa, vaikka se vielä eilen oli ajatuksena kokonaan mahdoton.
Olen itse kokenut tämän kaiken. Nykyään yksinäisyys on enää muisto, mutta se nostaa päätään joskus vieläkin, onneksi kuitenkin enää harvoin. Tiedän, että aiemmin koettu raskas yksinäisyyden vaihe on jättänyt ikuisen jälkensä minuun – omaan käsitykseeni siitä, millainen ihminen olen ja siihen, kuinka uusien ihmisten kohtaaminen ja heihin tutustuminen saa minut yhä toisinaan miettimään, olenko tutustumisen arvoinen ja riitänkö heille omana itsenäni. Uskon, että nuorena koettu yksinäisyys, jolloin henkinen kasvu ja minäkuvan muodostaminen olivat vielä kesken, ovat jättäneet jäljet, joita ei koskaan voi kokonaan pyyhkiä pois. Koskaan ei tule täydellistä puhtaanvalkeaa, mutta hyvät kokemukset myöhemmin sekä solmitut korvaamattomat ihmissuhteet ovat kuitenkin niitä haalentaneet, ja samalla saaneet minutkin olemaan itseäni kohtaan hieman armollisempi, vaikka tekemistä lempeyden kasvattamiseksi itseäni kohtaan vielä riittääkin.
Kasvoin pikkulapsesta teiniksi pienehkössä kunnassa. Peruskouluni kävin muutaman sadan oppilaan koulussa. Kun ensimmäinen luokka alkoi, kaikki sujui mallikkaasti. Kouluun oli helppo mennä, lähdin aamuisin aina intoa puhkuen reppu selässä hypähdellen oppimaan uutta. Vaikka oppimiseen liittyvät asiat tuntuivat myöhemmillä luokilla tylsiltäkin, tärkeintä olivat kaverit. Kavereiden kanssa vietetty aika välitunneilla sai koulun tuntumaan ihan mukavalta.
Peruskouluni neljä ensimmäistä vuotta muistuvat edelleen mieleeni aivan tavallisena koululaisen arkena, josta ei puuttunut mitään. Sain ystäviä koulusta helposti. Kävin heidän syntymäpäivillään ja he minun. Olimme yhdessä useita kertoja viikossa myös vapaa-ajalla. Lähes päivittäin meillä vieraili joku ystävistäni. Muistan joskus ajatelleeni, kuinka hienoa on, että vaikka minulla ei ollut samaan ikäluokkaan kuuluvia sisaruksia, joiden kanssa puuhastella jos jonkinlaista hauskaa ja hullunkurista, niin kavereita ja ystäviä sentään oli ja heidän seurastaan pidin kovasti.
Sitten alkoi viides luokka eräänä elokuisena, aurinkoisena lämpöisenä päivänä. Se oli viimeinen vuosi, jolloin kouluun lähtiessäni tunsin tuttua innostusta uutta alkavaa lukuvuotta kohtaan, ja ennen kaikkea riemua muiden koululaisten tapaamisesta pitkän kesäloman jälkeen. Vaikka lomaa olisi saattanut vielä jatkaa, oli koulun alkamisessa ollut aina jonkinlaista hyvää jännitystä siitä, mitä uusi kouluvuosi toisikaan tullessaan. Halusin kuulla, mitä ne kaverit olivat lomallaan puuhanneet, joita en ollut kesän aikana tavannut ja uppoutua yhteisiin kesän muistoihin heidän kanssaan, joiden kanssa olimme näitä muistoja yhdessä luoneet. Tuon päivän jälkeen samanlaisia lukuvuoden ensimmäisiä koulupäiviä ei enää tullut. En enää kokenut sitä samaa kutkutusta vatsanpohjassa. Mieli oli apeana loman päättymisestä ja siitä, että seuraavaan pidempään taukoon koulumaailmasta kuluisi vielä aikaa lähes vuosi.
Muutamat kuukaudet olivat vielä entisellään. Hiljalleen asiat alkoivat talven mittaan kuitenkin kääntyä uuteen suuntaan. Yhteenkuuluvuuden tunne vaimeni osaltani kokonaan, tilalle astuivat alakulo, koulumenestyksen laskeminen ja lopulta itseviha. Ajat muuttuivat, ihmiset muuttuivat. Kuvioon ilmestyi monilla aivan erilainen elämänvaihe. Yhtäkkiä piti kuulua tiettyihin porukoihin, käyttäytyä tietyn etiketin mukaisesti ja ottaa omakseen tietynlainen tyyli niin ulkonäön kuin käyttäytymisenkin osalta. Piti osata muovautua sellaiseen muottiin, jossa ainoastaan oli mahdollisuus tulla hyväksytyksi. Mikäli siihen ei sopinut, oli pysyttävä poissa kovisten ja suosittujen tieltä.
En istunut kriteereihin lainkaan, päinvastoin. Ala-asteikäisenä en koskaan meikannut, pukeuduin eri tavalla kuin olisi kuulunut pukeutua – tylsästi ja lapsellisesti, en panostanut myöskään hiustenlaittoon aamuisin vaan kiepautin ne ainoastaan sotkuiselle ponnarille. En ollut luokassa kovaäänisimpien joukossa, sanonut vastaan opettajille tai tupakoinut salaa ulkona nurkan takana. Huomattuani etten enää ollutkaan tervetullut porukkaan, aloin vetäytyä omiin oloihini ja muuttua hiljaisemmaksi.
Jossakin vaiheessa viidennen ja kuudennen luokan aikana olin luokassa ihminen, jonka seurassa ei sopinut olla ja näyttäytyä ollenkaan. Istumaryhmiä muodostettaessa kanssani samaan ryhmään joutuneet vetivät pulpettejaan erilleen omastani, nurisivat närkästyneinä kohtaloaan ja näyttivät kaikin tavoin, että seurassani oli huono olla. Usein ryhmätehtäviä tehdessämme opettajan oli etsittävä minulle ryhmä, jossa työskennellä ja jossa minut otettiin vastahakoisesti mukaan, sillä muita vaihtoehtoja ei ollut. Välitunnilla yritin lähestyä joitakuita oppilaita, joita tunsin, mutta kaikki hävisivät paikalta hyvin nopeasti pois sanomatta sanaakaan.
Ollessani kuudesluokkalainen eräs aikuinen kysyi minulta kerran, olenko koskaan kohdannut koulukiusaamista. Totesin heti, etten onneksi ole tullut kiusatuksi mutta porukan ulkopuolelle jättämistä tapahtuu joka päivä. Siinä hetkessä minulle vasta ensimmäistä kertaa valkeni, että syrjiminen ja yksin jättäminen ovat koulukiusaamista aivan samalla tavalla kuin kaikenlainen muukin väärin kohtelu. En koskaan aiemmin ollut osannut kutsua tällaista kiusaamiseksi. Olin kuvitellut kiusaamisen tarkoittavan ainoastaan huutelua, nimittelyä, hakkaamista ja potkimista. Sanallista ja fyysistä toimintaa. Vasta tuon keskustelun jälkeen ymmärsin, että minua oli kiusattu ja kiusattiin edelleen.
Yläasteelle siirryttäessä tilanne helpotti hieman, mutta yhä vietin suurimman osan ajastani yksin. Jossain vaiheessa yläasteen varrella kokeilin ensimmäistä kertaa meikkaamista. Yritin sitä kautta tehdä itsestäni paremman ja helpommin hyväksyttävän, aloin kiinnittää huomiota myös pukeutumiseeni enemmän. Uudistautumisyrityksilläni ei ollut merkitystä, olin edelleen kaikkialla kuin ilmaa vain. Jonkin aikaa jaksoin meikata, mutten vielä silloin varhaisteininä pitänyt sitä omana juttunani, joten jätin sen aamurutiineistani pois melko nopeasti.
Yläkoulussa yritin myös salaa saada itseni näyttämään muiden silmissä paremmalta ja coolimmalta. Hyväksytyksi tulemisen toivossa nauroin usein luokassa muiden mukana typerille jutuille ja tilanteille, joissa joku hölmöili tai toimi vastoin sääntöjä. En juuri koskaan viitannut tunneilla, etten vaikuttaisi liian tunnolliselta – sehän oli huono juttu koulun suosituimpien tyyppien piireissä. Yritin esittää, ettei koulu napannut pätkän vertaa eikä minua voinut vähempää kiinnostaa se, mitä tunneilla milloinkin käsiteltiin. Tosiasiassa koulumenestykseni oli heikkoa siksi, että koulussa tapahtuva ikävä kohtelu söi kaiken mielenkiinnon ja halun panostaa oppimiseen. Pidin koulua vain välttämättömänä pahana, joka oli rämmittävä läpi verenmaku suussa, vaikka askel oli raskas ja oleminen tuntui usein sietämättömältä. Yhdeksännen luokan aikana olin jo aivan loppu ja lintsasin koulusta todella usein jääden kotiin seurauksista välittämättä.
Etenkin yläasteen aikana juhlatilanteet olivat vaikeimpia selvitä yli. Ystävänpäivä tuotti suurimmat haasteet. Koulussamme oli tapana jokaisena ystävänpäivänä ripustaa kaulaan paperinen sydän, ja aina saadessaan halata jotakuta sai kirjoittaa siihen halaamansa henkilön nimen. Oma nimeni päätyi eräänä vuonna yhteen sydämeen, muutoin nimeni jäi pois muiden papereista ja oma sydän oli tyhjä. En myöskään uskaltanut torjutuksi tulemisen pelossa lähestyä ketään kysyäkseni lupaa halaamiseen. Vaikka tapa oli varmasti hauska ja sen tarkoitus hyvä, pidin jo silloin sitä todella ikävänä perinteenä. Se korosti voimakkaasti yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunnetta, enkä vielä tänäkään päivänä suhtaudu ajatukseen myönteisesti, sillä koulukiusaamista monissa eri muodoissaan esiintyy paljon ja koen, ettei perinne ainakaan helpota kiusattujen viihtyvyyttä koulussa – päinvastoin, paha olo ja yksinäisyyden kokemus lyö kasvoille entistä lujemmin.
Toivoin aina, että olisin voinut olla samanlainen nuori kuin suuri osa muistakin nuorista. Viettää iltoja ostareilla ja huoltoasemilla porukoissa hengaillen, kotibileistä nauttien ja rajoja kokeillen. Vietin kuitenkin aikaani kotona yksin ja pyörittelin päässäni niitä suuria kysymyksiä, itseni ja ihmisarvoni vahvasti kyseenalaistaen.
Osa tuntemistani aikuisista kuittasi asian vain murrosiän tuomilla muutoksilla sekä sillä, että niin mieli kuin kaveripiiritkin muuttuvat jokaisella. Se kuuluu ikään. Kaikki kuuluu ikään. Myös muiden satuttaminen? En ole koskaan hyväksynyt tuota selitystä, vaikka minua sillä yritettiin lohduttaa. Pystyn hyväksymään kaveripiirin ja kiinnostuksenkohteiden muutokset, polkujen eriytymisenkin, mutten kiusaamista, syrjintää ja ulkopuoliseksi sulkemista. Sellainen ei koskaan ole hyväksyttävää, ja tämä meidän aikuisten tulisi lapsillemme opettaa. Ohjata kohtelemaan toisiamme oikein, lempeästi ja hyväksyen toisemme erilaisistakin piirteistämme huolimatta.
Tilanteeni helpottui vasta myöhemmin peruskoulun jälkeen. Aloin hiljalleen saada yhteenkuuluvuuden kokemuksia uusien ihmissuhteiden myötä, ja se tuntui enemmän kuin hyvältä. Oli ihanalla tavalla kummallista, kuinka aloin saada kutsuja illanistujaisiin, uudenvuoden- tai vappujuhliin eikä kukaan häipynyt pois ottaessani yhteyttä tai lähestyessäni kadulla sattumalta törmätessämme. Siitä alkoi aika, jolloin olen uskaltanut luottaa siihen, että minusta pidetään, seurassani voi viihtyä ja ansaitsen ystävyyttä ja rakkautta aivan samalla tavalla kuin kaikki muutkin ansaitsevat kaikkea sitä hyvää.
Vaikka edelleen uusia ihmisiä kohdatessani mieleeni hiipii joskus epäilys siitä, mahdanko olla heille riittävä ja entä jos tulen torjutuksi, en anna ajatusten estää uusien ihmissuhteiden syntymistä. Olen luonteeltani avoin ja sosiaalinen, enkä osaisi kuvitella elämääni erakkona ilman muita ihmisiä. Kokemukset nuoruudessa tapahtuneesta syrjinnästä ovat jättäneet omat jälkensä, mutta en anna enää niille valtaa. Haluan kohdata ihmisiä, tutustua ja kokea heidän kanssaan ainutlaatuisia, ikimuistoisia hetkiä. Nauttia elämästä.
Minna Mononen
Kuva: Annikki Kilgast