Ihana erilainen perhehaave
Oma perhe on yksi elämän tärkeimmistä voimavaroista. Siihen kuuluvat ne läheisimmät ihmiset, joiden kanssa usein vietämme suurimman osan ajastamme. Yhdessä vietettävät hetket tuovat valtavasti rakkautta, iloa, yhteenkuuluvuuden tunnetta ja toisinaan ne saavat myös riitelemään tulisesti. Perhe rakastaa ehdoitta, toimii tukena ja turvaverkkona haastavien elämäntilanteiden äärellä ja pitää puolia silloin kun itse ei jaksa. Perheenjäsenten kanssa koettujen hetkien myötä syntyvät usein ne rakkaimmat muistot, joita kannamme sydämessämme läpi elämän ja muistelemme niitä hymyssä suin, joskus haikeudellakin.
Tällaisena muistan erityisesti oman lapsuuteni. Toivoisin niin kovin jokaisen muunkin voivan olla osa samanlaista, vaikka tiedän, etteivät kaikki välttämättä ole yhtä onnekkaita. Menetin isäni ollessani 22-vuotias eli aivan liian varhain, ja se sai mieleni ja uskoni tulevaisuuteen järkkymään pitkäksi aikaa. Nykyään olen kuitenkin saanut taas otteen elämästäni, ja jo ennen teini-ikääni selkeästi kirkastunut haave oman perheen perustamisesta ”sitten isona” on edelleen olemassa.
Olen viihtynyt sinkkuna jo todella kauan ja asunut koko aikuisikäni itsekseni kissoista ja koirista koostuva karvalapsilauma seuranani. En ole kokenut paineita sen oikean puolison löytymisestä, vaan suhtaudun siihen tyynesti – sellainen kyllä tulee sitten kun niin on tarkoitus tapahtua. En ole luonteeltani erakko, mutta vaikka olen sosiaalinen ja pidän ihmisten seurasta, viihdyn hyvin myös yksin eikä esimerkiksi koirien kanssa keskenään vetäytyminen mökille viikoksi tai kahdeksi ole temppu eikä mikään. Yksinolo tekee välillä hyvää, ja se on yksi tapani rentoutua. Puolison löytyminen ei tuota minulle stressiä. Sen sijaan lapsista olen aina haaveillut, niin kauan kuin muistan. Unelmasta saada olla äiti on kasvanut kaikista tärkein tavoite ja päämäärä elämässäni, sellainen, josta en halua luopua ja jos joutuisin siitä luopumaan, se olisi äärimmäisen raskas taakka kantaa.
Muistan, kuinka jo 20-vuotissyntymäpäiväni kynnyksellä pohdin vakavasti perhesuunnitelmiani. Tiesin jo tuolloin haluavani lapset nuorena, reilusti alle kolmekymppisenä ja suunnittelin olevani kymmenen vuoden kuluttua jo vähintään kaksilapsisen perheen äiti, ja vielä senkin jälkeen perhe kasvaisi – toivelapsilukuni oli neljä lasta. Pyörittelin mielessäni erilaisia perhemalleja, ja olin heti avoin ajatukselle myös itsellisestä äitiydestä, ellei puolisoa alkaisi lähivuosina löytyä. Ajatus lasten saamisesta yksin tuntui yhtä lailla hyvältä ja luontevalta kuin puolisonkin kanssa perustettu perhe. En nähnyt siinä mitään erikoista tai pitänyt vaihtoehtoa hätävarana, johon tarttuisin vasta viimeisenä oljenkortenani. Miksi en voisi kasvattaa lapsiani yksinkin, enhän olisi ensimmäinen sinkkuäiti maailmassa, vaikka vähemmistöön tiesinkin kuuluvani. Tiesin myös, etteivät kaikki sulattaisi ajatusta ainakaan heti tuoreeltaan, ja joutuisin selittelemään valintaani vielä monta kertaa. Perheitä on niin paljon erilaisia. Tämä olisi se minun tapani perustaa sellainen.
Olen aina ollut oman tieni kulkija, enkä koskaan ole juuri välittänyt muovautua muiden odotusten mukaisiin muotteihin ja tehdä automaattisesti samantyyppisiä valintoja, joita enemmistö ihmisistä ympärilläni elämässään päättää tehdä. Olen aina kuunnellut sydäntäni ja luottanut intuitioon, toiminut sen mukaan ja kulkenut rohkeasti kohti päämääriäni, vaikka ihan kaikki eivät niitä välttämättä aina ymmärtäisikään. Niinpä lähdin kulkemaan kohti omaa, ihanaa perhehaavettanikin, sinkkuna, varmana päätöksestäni 24-vuotiaana. En halunnut nuoresta iästäni huolimatta enää odottaa sopivan kumppanin löytymistä.
Varasin ajan yksityiselle hedelmöityshoitoklinikalle. Käytyäni siellä ensimmäisen kerran tapaamassa psykologia ja lääkäriä, kerroin asiasta avoimesti kaikille läheisilleni ja tutuilleni. Olen aina ollut luonteeltani avoin, siksi tämäkin asia tuntui hyvältä saada sanotuksi saman tien, sillä en halunnut käydä koko tarinaa läpi jokaisen kanssa erikseen tultuani raskaaksi, kun he saisivat kuulla asiasta ja alkaisivat kysellä, kuinka lapsi on saanut alkunsa. Itselleni tuttuun tapaan naputtelin päivityksen suoraan Facebookiin, jossa kerroin mitä on meneillään. Odotin ihmisten reaktioita rauhallisin mielin – ne, jotka eivät päätöstäni hyväksyisi, saisivat olla hyväksymättä, ei minun siitä tarvitsisi stressata.
Suurin osa läheisistäni otti asian vastaan hyvin. He sanoivat minun olevan rohkea, sillä olen lähtenyt toteuttamaan näin suurta elämänmuutosta yksin. He toivoivat, että kaikki sujuisi toivomallani tavalla.
Sitten oli joukko myös heitä, jotka eivät ymmärtäneet ratkaisuani lainkaan. Sain kuulla hankkivani lapsia itsekkäistä syistä, miettimättä onko valintani tehty lapsen parasta ajatellen vai ainoastaan siksi, että minä haluan väkisin tulla äidiksi. Osa oli sitä mieltä, että ainoa oikea perhemalli on äidin, isän ja lasten muodostama perhe.
Vaikka koen itse ajatelleeni ensisijaisesti juuri lasteni parasta ja pidän kaikenlaisia perheitä samanarvoisina, kunnioitan myös jokaisen eriävää mielipidettä. En voi muuttaa heidän näkemyksiään tai asennettaan, ja jokaisella on oikeus omaan arvomaailmaansa, vaikka se olisi jyrkästi erilainen kuin omani. Olen äärettömän iloinen ja ylpeä päätöksestäni perustaa hieman erilainen perhe, enkä voisi kuvitella perääntyväni ratkaisustani. Tämä tuntuu oikealta ja on juuri omannäköiseni polku, jota kuljen eteenpäin varmoin mielin.
Asiat eivät kuitenkaan ole menneet aivan kuten alkuun suunnittelin. Täytin alkuvuonna 30 vuotta, mutta sylini on edelleen tyhjä. Hedelmöityshoitojeni aloittamisesta on kulunut nyt reilut viisi vuotta. Matka on tähän saakka ollut raskas. Olen sen aikana käynyt todella syvissä vesissä ja mieli on joutunut koville. Hoidot eivät ole vielä tuottaneet toivottua lopputulosta ja pettymyksiä on mahtunut matkan varrelle monia. Nyt onneksi vihdoin on löytynyt todennäköinen syy lapsettomuuteeni, jota hoidetaan parasta aikaa kuntoon. Toivoa ei siis olla vielä menetetty, ja hedelmöityshoidot jatkuvat toivottavasti paremmalla onnella heti, kun raskauden alkamista jarruttava kilpirauhasen vajaatoiminta on saatu tasapainoon. Odotan luottavaisin mielin, mutta toisaalta myös pelonsekaisin tuntein tulevaa. Toivoa kuitenkin on edelleen olemassa, se on kaikkein tärkeintä.
Minna Mononen