Ankarasta työkeskeisestä minäkuvasta ja itsemyötätunnosta
Pohdin tässä jutussa suomalaisen ankaran työmoraalin taustaa ja vaihtoehtoisia tapoja suhtautua itseen ja työntekoon. Aluksi minulla oli tarkoitus kirjoittaa ”luterilaisesta työmoraalista”, mutta tuon termin käytöstä ja ymmärtämisestä löytyi kahdenlaisia mielipiteitä; toisaalla ajatellaan, että luterilaisuus olisi Suomessa ankaran ja ilottoman työkeskeisyyden taustalla, toisaalla taas ollaan sitä mieltä, että termi ”luterilainen työmoraali” on ymmärretty väärin.
Kovin syvälle en lähde omassa analyysissani luterilaisesta työmoraalista. Ankara ja iloton työnteko ei kuitenkaan kuulemma olekaan Lutherin oppeja. Luther painotti myös perhe-elämän ja oluen juonnin merkitystä työnteon rinnalla. Kirkko ja kaupunki -lehden päätoimittaja Seppo Simola kirjoittaa, että: ”Luterilainen etiikka ei siis aidoimmillaan kannusta pakkotahtiseen ylenmääräiseen raatamiseen, vaan iloiseen arkiseen työhön ja sen vastapainona letkeään lepoon ja rauhalliseen elämänrytmiin.” Voi kunpa tuollaista ilon kautta työntekoa ja rauhallista elämänrytmiä näkisikin enemmän nyky-Suomessa!
Toisaalta Seppo Simola kirjoittaa myös, miten ”erilaiset vapaaehtoistehtävät eivät kuitenkaan ole kunnon kristityn mitta” ja ”mikä tahansa rehellinen työ voi olla ihmiselle kutsumus, kun sillä elättää itsensä ja perheensä sekä rakentaa yhteiskuntaa”. Tässä itse näin kovinkin paljon ankaruutta; vain palkkatyö on kunnollista ja tärkeää, ja kunnollinen ihminen elättää itsensä ja perheensä, ja samalla rakentaa yhteiskuntaa. Tämä ei mielestäni kuulosta armolliselle niitä ihmisiä kohtaan, jotka ovat uupuneet tai sairastuneet. Ja miten on taiteen tekemisen – josta ei välttämättä saa palkkaa ollenkaan tai vasta pitkän työnteon jälkeen – tai usein arvokkaan vapaehtoistyön laita?
Syitä ankaraan työntekoon löytyy varmasti myös historiastamme. Yksi ilmeinen selitys on se, että ei ole kulunut edes sataa vuotta siitä, kun Suomessa sodittiin ja elettiin oikeasti ruuan ja materian puutteessa. Töitä tekemällä oli ainoa keino selvitä hengissä! Siihen aikaan myös pienten lasten oli pakko auttaa vanhempiaan työnteossa, jotta elämästä ylipäätään selvittiin. Päähän oli siis iskostunut pelko: jos et tee työtä, et selviä eli et ole elossa! Ei siinä silloin lauleskeltu ja pidetty hauskaa.
Tunnistan itsessänikin tuon ankaruuden ja työntekoon orientoituneen minäkuvan. Niihin olen löytänyt itselleni sopivimmat lääkkeet: terapian ja itsemyötätunnon. Itsemyötätunnolla ei tarkoiteta laiskuutta, vaikka se saattaa kovaan työkuriin tottuneelle voi vaikuttaa laiskuudelta ja epäreilultakin ehkä, jos joku kieltäytyykin jostain työtehtävästä tai, jos joku ei oikeasti jaksa juuri sillä hetkellä tehdä mitään työtä. Itsemyötätuntoa on opetella laittamaan rajoja oman jaksamisen ja kykyjen mukaan. Jokaisella on oikeus kuunnella itseään ja omaa jaksamistaan. Meidän kaikkien ei edes tarvitse pystyä samaan kuin ”muut”. Ei edes ole olemassa sellaista standardia, jolla voisi puhua ”muista”; jokainen ihminen on erilainen, ja meillä jokaisella on omat vahvuutemme.
Meillä ihmisillä ei ole tasavertaisia lähtökohtia elämäämme; toiset saavat rakkautta ja tukea kotona, kun taas toisten elämän alkua kuormitetaan monenlaisilla turvattomuuksilla ja traumoilla. Olisi epäinhimillistä ja epäempaattista vaatia näiltä ihmisiltä samoja suorituksia. Isojen traumojen läpikäyminen terapiassa tai muilla keinoin vaatii paljon työtä. Se ei ehkä ole näkyvää tai konkreettista, mutta se on energiaa vievää ja kuluttavaa niin kuin mikä tahansa työ – tai jopa rankempaa, koska omissa prosesseissa ei ole työyhteisön tukea, ja traumojen läpikäyminen on harvan ”kutsumusammatti”. Siksi itse ravistelisin Seppo Simolan kuvaamaan käsitystä luterilaisuudesta – siis sitä, mitä luetaan ”rehelliseksi työksi”. Mm. vapaaehtoistyö, taiteen tekeminen ilman palkkaakin ja terapiatyöskentely tulisi nostaa yhtä arvokkaiksi palkkatyön rinnalle. Olisi myös tärkeää todella painottaa, että ihmisen arvo ei ole työnteossa, vaan ihminen on arvokas sellaisenaan, ilman suorituksiakin. Tästä aiheesta olisi hyvä keskustella laajemmin, yleisesti yhteiskunnassamme. Olisi myös tärkeää, että jokainen voisi tehdä omaa työtään oman jaksamisensa rajoissa. Tähän ei mielestäni ole vielä riittävästi joustoa ja kannustusta Suomessa.
Yhteiskunnassa, rakenteissa ja työpaikoilla on tosiaankin paljon sellaisia tekijöitä, jotka kuormittavat ihmisiä. Kaikki ongelmat eivät ratkea yksilön terapiassa käymisen tai itsemyötätunnon avulla. Itsemyötätunnon kautta voi kuitenkin oppia suhtautumaan asioihin eri tavalla, ja ehkä oppia laittamaan rajoja vaikka niin, että vaihtaa työpaikkaa, jos omalla työpaikalla on itselle liian korkea tavoitteet tai vaikka jos työ ei vastaa omaa arvomaailmaa. Itsemyötätunnon kautta voi myös oppia muuttamaan omaa sisäistä puhettaan lempeämpään suuntaan, ettei aina rankaise itseään niin kovasti tekemistään virheistä tai vaikka siitä, jos ei jaksa.
Lopuksi haluan vielä todeta, että työhön sitoutunut minäkuva ei ole ainoastaan suomalaisten ongelma, vaan se on läsnä useassa maassa ympäri maailman. Eri kulttuureissa vaan syyt voivat olla erilaiset. Toisaalta aina köyhyyden läsnä ollessa kova työn tekeminen on usein ainoa keino selvitä hengissä. Sen osalta ankara työorientoituminen on hyvin yleismaailmallista. Lisäksi kiire ja koko ajan kasvavat paineet ovat myös maailmanlaajuinen nykyajan ongelma ainakin länsimaissa. Usealla meistä on länsimaissa toisaalta myös mahdollisuus itse päättää luopua liiasta kiireestä ja suorittamisesta, joskin ajatusmallien muuttaminen saattaa joskus vaatia jopa pitkäjänteistäkin terapiatyöskentelyä.
Jaana Rantakokko
Lähteitä:
– Analyysi: Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki – hei, tämä ei koske sinua, luterilainen!
https://yle.fi/uutiset/3-9904626
– Joyllan järjestämä ilmainen webinaari ”Itsemyötätunto ja positiivinen psykologia. Joyllan sivut: joylla.com
– Luterilainen työmoraali
https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/luterilainen-tyomoraali#b16fbffd