MINÄ JA OCD
Mikä ihmeen ocd? Termi tulee englanninkielisistä sanoista obsessive-compulsive-disorder. Eli suomeksi pakko-oireinen häiriö. On tutkittu, että noin 2–3 % väestöstä sairastaa OCD:tä. Pakko-oireinen häiriö jakautuu kahteen ryhmään: pakkotoimintoihin ja pakkoajatuksiin. Meillä jokaisellahan on lieviä pakkotoimintoja: tarkistamme esimerkiksi, onko kahvinkeitin pois päältä, hellan nappulat nollassa, ulko-ovi lukossa jne. Sairaudesta puhutaan silloin, kun toiminnot tai ajatukset alkavat haitata jokapäiväistä elämää ja pahimmillaan johtavat työkyvyttömyyteen. Näin kävi minun kohdallani.
OCD puhkesi minulla 35-vuotiaana, oireita minulla oli ollut kuitenkin jo teini-iässä. Lapsuuteni olen viettänyt melko turvattomassa ympäristössä. Kun olin murrosiässä, isäni pahoinpitelyt minua kohtaan alkoivat. Tämä ilmeni ruumiillisena väkivaltana, alistamisena ja nöyryyttämisellä. Näiden tekojen jälkeen, kun paha olo oli voimakkaimmillaan, menin useasti pesemään kasvoni ja käteni. Huomasin että ahdistus, pelko ja paha olo helpottivat. OCD:ssä tyypillistä on, että ihminen pyrkii lievittämään ahdistusta tietyillä rutiineilla, eli pakkotoiminnoilla. Pian äitini alkoi huomauttelemaan liian pitkistä suihkuista ja pesuista. Myös jatkuvasta hampaidenpesuista sain huomautuksia. Tuohon aikaanhan ei OCD:stä juurikaan tiedetty mitään, eikä itsellenikään tullut mieleen, että pakonomaisesti käytän näitä keinoja pahan olon poistamiseen.
Vuodet vierivät ja oma perhe oli jo perustettu. Lapset sairastelivat paljon pienenä. Odotin neljättä lastamme, kun romahdus tuli. Neuvolassa ohjeistettiin ja muistutettiin aina hyvästä käsihygieniasta ja siivouksesta kotona. Hyvin salakavalasti pakko-oireeni alkoivat nostaa päätään. Itse en sitä huomannut, vaan läheiset alkoivat huomauttelemaan ylenpalttisesta siivoamisesta ja jatkuvasta käsienpesuista. Meillä haisi aina kloori, koska lattia ei tullut puhtaaksi kuin kloorilla. Jos en imuroinut kolme kertaa päivässä, ei tullut puhdasta. Jos en pessyt käsiäni vähintään 10 minuuttia toistaen tiettyä rituaalia, niin kaikki bakteerit eivät lähteneet pois. Jos joku ulkopuolinen häiritsi, kun suoritin rituaalia, oli se aina aloitettava uudestaan. Pakkoajatukset pyörivät koko ajan päässäni. Voinko koskea ovenkahvaan, jos siihen on koskenut joku muu, jolla likaiset kädet. Onko kahvat nyt pyyhittävä vai menenkö pesemään kädet. Varmistelin asioita mieheltäni, koska todellisuudentajuni oli kadonnut. Eräänä kauniina syksyisenä aamuna en päässyt enää sängystä ylös. Itkin ja käteni olivat pieniä verta vuotavia haavoja täynnä. Voimavarat olivat totaalisesti loppu. Synnytykseen oli kolme viikkoa aikaa. Mies alkoi soittelemaan apua. Puolenpäivän aikoihin tuli ambulanssi pihaan ja lähdettiin pakkohoitoon. Minulle kerrottiin, että käytökseni oli psykoottista ja oli turvattava syntymättömän lapsen terveys.
Jaksolla olin vajaa kolme viikkoa ja sain levättyä. Näin jälkikäteen ajateltuna kuulostaa hassulta, että minulla oli omahoitaja, jonka tärkein tehtävä oli vahtia, etten pese käsiäni. Wc-reissuilla sain sen tehdä ja silloinkin hän tuli mukaani. Tuosta alkoi terapioiden ja sairaalajaksojen ruljanssi. Lääkkeitä kokeiltiin useita. OCD:ssä yksi tärkeimmistä hoitomuodoista on siedätyshoito. Tuolloin oli tilanne sellainen, että pelkät saippuapesut eivät enää riittäneet, vaan käsien desinfektioaineet olivat myös mukana. Sairaalajaksolla oli tarkoitus aloittaa siedätyshoito. Tarkoituksena oli jättää käsidesi pois ja vähentää saippuapesukertoja. No eihän siitä mitään tullut, koska tuska ja ahdistus olivat niin suuria, että käytökseni muuttui aggressiiviseksi ja lopulta keskeytin koko jakson. Myös ryhmäterapian keskeytin siedätyshoidon takia. Sain uuden diagnoosinkin: epävakaan persoonallisuushäiriön impulsiivinen tyyppi. Tulin äärimmäisen vihaiseksi, jos en saanut poistaa ahdistustani totutuilla rituaaleilla. Minulla oli koko ajan hoitosuhde psykiatrian poliklinikalle, jossa säännöllisesti kävin keskustelemassa psykologin kanssa.
Vihdoin vuosien jälkeen löytyi lääke. Sitä oli etsitty ja odotettu. OCD:ssä käytetään usein suuria annoksia, jotta teho olisi paras mahdollinen. Olin tehnyt lääkärille selväksi, että siedätyshoito ei ole minun juttu, ja hän oli samaa mieltä kanssani. Näytti siltä, että oikea lääkitys ja keskustelut psykologin kanssa ovat minun kohdallani toimiva hoito. Kuten monissa mielenterveyden sairauksissa on hyviä ja huonoja kausia, niin myös pakko-oireisessa häiriössäkin. Stressi ja muut huolet selvästi lisäävät pakko-oireilua. Ja useasti on jouduttu turvautumaan lisälääkityksiin. Hyvinä kausina pystyn elämään suhteellisen normaalia elämää. Toki minulla on tietyt ja totutut tavat ja rituaalit, joita tulen noudattamaan lopun ikäni. On tiettyjä paikkoja, kuten uimahallit, joihin en bakteerikammoni takia pysty menemään. Oli aikakausi, jolloin en pystynyt käyttämään julkisia kulkuneuvoja. Tänä päivänä pystyn siihen. Lääkärin arvion mukaan olen sairastunut jo teini-iässä. Geeniperimällä voi olla osuutta sairastumiseen. Mikä surullista, niin turvaton elinympäristö ja isäni käytös ovat suurelta osin vaikuttaneet myös.
Tänä päivänä olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Olen muutama vuosi sitten hurahtanut neulomiseen ja ihan viime vuoden lopulla makrameetöiden solmimiseen. Käsityöt ja ulkoilu ovat intohimoni. Ne ovat tietynlaista terapiaa myös. Ja tietysti HELMI ry on suuri osa elämääni. Vuosien myötä olen oppinut tunnistamaan, jos OCD-oireet meinaavat vallata ajatukseni. Silloin lähden lenkille tai kaivan kutimet esiin. Olen löytänyt Instagramista OCD-Suomi vertaistukiryhmän, jossa voin keskustella muiden sairastuneiden kanssa. Myös vertaistukiryhmiä löytyy täältä.
Hyvää kesänjatkoa toivottaen,
Tiina Viitanen