Johann Hari ja masennuksen todelliset syyt 

Kun toimittaja Johann Harille tarjottiin 18-vuotiaana hänen ensimmäiset masennuslääkkeensä, ei lääkäri paljoa kysellyt. Elettiin 1990-luvun loppua ja serotoniinimyytti rehotti. Syötyään lääkkeitä 13 vuotta Hari totesi edelleen olevansa masentunut. Eikä hän ollut ainoa. Masennus ja ahdistus vaikuttivat vain yleistyvän. Hari alkoi etsiä vastausta kysymykseen olisiko masennukseen jokin muukin syy kuin aivokemia ja löysi ainakin 9 tekijää, joista moni on yhteydessä elämäntapaamme. 

Me kaikki masennumme, jos elämässämme on pitkäkestoisia kuormittavia tekijöitä, jokin vakava kielteinen elämäntapahtuma, paljon epävarmuutta ja vain vähän tukea. Psykiatrian valtavirta on kuitenkin pitkään sivuuttanut masennuksen sosiaaliset ja psykologiset syyt. On poliittisesti hyvin haastavaa todeta niin monen voivan huonosti koska yhteiskunnassamme on jotain vialla. Lisäksi lääketeollisuudella on iso rooli psykiatrian kehittämisessä ja sillä on vahva motiivi esittää tuska kemiallisena ongelmana. 

Masennuksen hallitseva biolääketieteellinen narratiivi perustuu kuitenkin tutkimustulosten puolueelliseen ja valikoivaan näyttöön. Alan asiantuntijat ovat pitkään tienneet, että serotoniiniteoria on täyttä roskaa. Joten sen sijaan että syyttelisimme masentuneiden aivoja, kysykäämme mitä heille on tapahtunut, mikä heidän elämässään viiraa. 

 Yhteys toisiin on katkennut 

Johann Harin lapsuudessa, Lontoon Edgewaressa, oli mahdotonta tutustua naapureihin. He toki vastasivat hymyyn. Mutta siinä kaikki. Lyhyttä rupattelutuokiota lukuun ottamatta naapurien odotettiin pysyttelevän omissa oloissaan. Käsityksemme kodista on kutistunut tiheästä lähiverkostosta neljän seinän sisälle eikä vastaa enää yhteenkuuluvuudentarpeeseemme. Nykyään monella ei ole ainuttakaan luotettavaa ihmistä, jonka puoleen kääntyä kriisissä tai ilon hetkellä. Aivotutkimuksissa on todettu, että yksinäisyyden tunne nostaa kortisolitason pilviin. Ilmiölle on evolutiivista taustaa. Yksinäinen tarkkailee uhkia koska tietää ettei kukaan huolehdi hänestä eikä tule apuun, jos käy huonosti. 

Yhteys myönteiseen ja turvattuun tulevaisuuteen  

Syvästi masentuneilta on kadonnut perustavalla tavalla yhteys tulevaisuuteen. Tutkiessaan reservaateissa Kanadan alkuperäisheimoja psykologi Michael Chandler huomasi, että jos heimoyhteisöllä ei ole vaikutusvaltaa omaan kohtaloonsa, sen on vaikea kuvitella itselleen toiveikasta ja vakaata tulevaisuutta. He kokevat vain olevansa sellaisten vieraiden voimien armoilla, jotka ovat jo tuhonneet heidän kansansa. Kun toivo viedään, tuska tuntuu loputtomalta. Ei voi ajatella, että vaikka nyt on kurjaa, sitä ei kestä ikuisesti. 

Länsimaissa työelämän epävarmuus on lisääntynyt. Töitä tehdään vuoro kerrallaan, ilman sopimusta. Prekariaatti elää kroonisessa epävarmuudessa pystymättä suunnittelemaan elämäänsä paria viikkoa tai kuukautta pidemmälle. ”Elämä tuntuu siltä kuin olisi juuttunut ikuiseen liikenneruuhkaan”, kuvaili eräs nainen tilannetta. Moni käyttää masennuslääkkeitä vain selvitäkseen päivästä toiseen.  

Perustulon myötä ihmiset voisivat ensimmäistä kertaa kieltäytyä nöyryyttävistä ja sietämättömistä töistä. Vakaa tulevaisuudennäkymä tarjoaisi kaikille mahdollisuuden muuttaa elämäänsä ja kulttuuriamme. Työ pitäisikin määritellä arvon lisäämiseksi siinä merkityksessä, että maailmasta tulee kiinnostavampi ja kauniimpi sen ansiosta. 

Yhteys mielekkääseen työhön 

87% ihmisistä suhtautuu työhönsä joko välinpitämättömästi tai inhoten. Tutkimusten mukaan kuormittavinta on yksitoikkoinen, näännyttävä työ, jossa on vain tehtävä mitä käsketään. Työ, joka ei tarjoa iloa, ei terveellistä haastetta, ei mahdollisuutta kehittyä eikä vaikuttaa. 

Moni kokeeettä heidän työnsä on turhaa, eikä anna maailmalle lisäarvoa. Henkensä pitimiksi he ovat ikään kuin panttivankeina alentavissa töissä. 

”Poliitikkojen propaganda on todellakin lyönyt läpi, kun ihmiset on saatu tekemään töitä sietämättömissä oloissa suurimman osan valveillaoloajastaan samalla kun töiden tuotot kanavoituvat hierarkian huipulle ja pitämään itseään vapaina yksilöinä”, täräyttää Josh Mitchell, yksi pyöräliikeosuuskunnan jäsenistä. Hänen työpaikallaan sekä työt että päätökset tehdään yhdessä kuten jaetaan voitotkin. Pomoa ei tarvita. 

Yhteys merkityksellisiin arvoihin 

 1950-luvun perheenäideillä oli kaikkea mitä nainen kulttuurin vallitsevan normin mukaan toivoa saattoi; aviomies, talo, piha, lapset, auto. Silti he voivat huonosti. He tarvitsivat myös tasa-arvoa, mielekästä työtä, itsemääräämisoikeutta. Vika ei ollut naisissa, kulttuurin normit olivat väärässä. Ja niin ne ovat nytkin. 

Elämme ulkoisten arvojen ohjaamassa kulutuskulttuurissa, joka ei vastaa psykologisiin perustarpeisiimme. Kulttuurimme opettaa meidät jatkuvasti kilpailemaan ja vertailemaan. Se viestittää, että ainoastaan omistaminen ja raha, korkea asema ja vaikutelma, jonka luomme ovat tärkeitä. Talousjärjestelmämme pyörii sen varassa, että olemme tyytymättömiä itseemme ja tarjoaa siihen ratkaisuksi jatkuvaa kulutusta.  

Hari kehottaa perustamaan eräänlaisia AA-kerhoja, joissa voisimme kyseenalaistaa meille syötetyt roska-arvot ja kohdata aidosti todelliset tarpeemme. 

 Yhteys asemaan ja kunnioitukseen 

 Media tuuttaa päivittäin viestiä, että jotkut (hyvännäköiset julkkikset ja rikkaat) ovat ylivoimaisen tärkeitä, kun taas toisilla ei ole mitään merkitystä. Kuilu rikkaiden ja köyhien välillä on historiallisen suuri. Yhdysvaltalaisen johtajan vuositulot ovat 300 kertaa suuremmat kuin keskivertotyöntekijän. 8 multimiljardööriä omistaa enemmän kuin ihmiskunnan köyhempi puolikas yhteensä. Olisi todellakin syytä alkaa purkaa hierarkioita ja luoda tasa-arvoisempaa yhteisöä. 

Muita syitä masennuksen taustalla ovat lapsuuden traumat, katkennut luontoyhteys, geenit (jotka toki vaativat aktivoituakseen riittävästi kuormittavia elämäntapahtumia) ja aivot vaikka kyse ei olekaan sellaisesta syy-seuraussuhteesta kuin lääkeyhtiöt ovat antaneet ymmärtää. Aivot ovat neuroplastiset ja muuttuvat sen mukaan, miten niitä käyttää. 

Kirjoitus on referaatti Johann Harin kirjasta Mielen yhteydet. Masennuksen todelliset syyt. Bazar 2019.

-Lotta Lindroos