Vapautus

Kun tulemme tietoiseksi tarpeistamme, viha antaa tilaa elämää palveleville tunteille. (Marshall B. Rosenberg)

Olen varmaankin koko ikäni tuntenut vihaa. Vihani on ollut kasvotonta, silmitöntä. Olen kohdistanut vihaani milloin mihinkin, aivan täysin viattomaankin kohteeseen. Mutta niin paljon, kuin olenkin vihannut, en ole syventynyt siihen, mistä tyydyttämättömästä tarpeesta vihani on kummunnut.

Kun olen vihaani lähtenyt kuorimaan, sen kerrosten alta, on paljastunut vielä kipeämpiä tunteita. Olen ollut lähinnä järkyttynyt. Vihani onkin ollut vain jäävuoren huippu.

Vihani alta olen tavoittanut ensisijaisesti kolme tunnetta: arvottomuuden, turvattomuuden ja haavoittuneisuuden tunteet, sekä niihin liittyvät traumat. Näitä tunteita olen terapiassani ryhtynyt viimein työstämään. Työstäminen on aiheuttanut aivan suunnatonta kipua ja ahdistusta, mutta työskentelyni on jo lyhyen ajan sisällä, kantanut ravitsevaa hedelmää.

Itse olen herännyt pohtimaan, kuinka arvottomuuden kokemus on kokemuksena hyvin kipeä. Se kertoo siitä, kuinka omalla itsellä ei ole merkitystä. Omilla tunteilla ja tarpeilla, ei ole mitään väliä. Ohittaminen on alkanut mahdollisesti jo varhaislapsuudessa. Ohittamista ei välttämättä ole perusasioiden ohittaminen. Vanhempi voi olla näennäisesti hyvinkin vastuullinen, ja silti ohittaa lapsensa. On toki tärkeää, että on puhdasta vaatetta päällä ja huolehditaan siitä, että on ruokaa pöydässä. On turvallista, että kasvuympäristön tunneilmapiiri on vakaa. Mutta tästä kaikesta huolimatta, lapsen syvimmät tarpeet voidaan toistuvasti, puolihuolimattomasti ohittaa. Tällä tarkoitan, ettei lapsen äärelle todella kukaan koskaan pysähdy.

Arvottomuuden kokemus syntyy tällöin aivan varkain. Lapselle ei muodostu kokemusta, että hänen tarpeensa olisivat merkityksellisiä kenellekään. Vielä vähemmän, hänelle itselleen. Hän alkaa itse väistää itseänsä, tulla tarpeilleen sokeaksi. Hän näin ollen tyhjenee sisältään.

Oma arvottomuuden kokemukseni on tuntunut tyhjyydeltä. Kuin olisin vain pelkkä kuori. Sisältäni olen autio-talo, jossa ei asu kukaan. Olen tuntenut, etten ole ollut kellekään koskaan kovinkaan kallisarvoinen, rakas. En edes itselleni. Sen sijaan, että olisin itse osoittanut itselleni olevani tarpeitteni arvoinen, kaiken rakkauden, hellyyden ja huolenpidon, elämäni kääntyi vihaksi, itsetuhoksi. Itseen kohdistuvaksi vihaksi. Ja vihan sisällä, minussa itki orpo lapsi, joka tunsi vain viiltävää turvattomuutta.

Itselläni turvattomuus kertoo henkisestä kodittomuudesta. Turvattomuuteni kertoo lujan sylin ja rautaisten rajojen puutteesta, kuinka en turvallisia rajoja, ympärilläni ole kokenut. Eniten, olen itse ollut kyvytön rajoja itselleni luomaan.

Turvattomuuteni sisällä, olen yksinäinen pieni lapsi, pimeässä huoneessa. Hän on kauhuissaan, peloissaan, sillä hän on aivan yksin. Hän on pimeässä, kylmässä kammiossa. Hän huutaa äitiä luokseen, jotain turvallista hahmoa, tarjoamaan hänelle lämpöä, mutta ketään ei koskaan tule. Lopulta itku muuttuu raivoksi. Suoraksi huudoksi. Lapsi rimpuilee ja kiljuu, kylmässä kammiossaan, hylättynä, orpona. Hän yrittää etsiä lohtua itsestään, turvapaikkaa. Hän yrittää etsiä sitä ties mistä tuhoisasta, löytämättä tervettä ratkaisua.

Valon sijasta lapsi alkaa vihata. Hän täyttää mielensä uskomuksella, ettei hänellä ole jäljellä muuta kuin viha. Että on turha toivoa enää yhtään mitään hyvää, omalle kohdalle. Kukaan ei välitä. Kaikkien muiden asiat ovat tärkeämpiä. Hän näkee itsensä pahoin vääristyneenä. Hän näkee elämästään ainoastaan nurjimman ja synkimmän puolen. Hän näkee ja kokee, kuinka kaikki muut saavat, mutta hänet jatkuvasti jätetään ilman.

Turvattomuuden tunteen kyllästämänä sisäisen lapseni viha muuntuu kohdistetuksi vihaksi, jokaiseen sopivaan kohteeseen. Eikä ole sillä hetkellä mitään väliä, mikä se kohde sattuu olemaan. Triggerinä toimii silloin mikä tahansa omaa itseä henkilökohtaisesti koskettava asia.

Turvaton vihani on sysipimeää. Se on läpipääsemätöntä ja tukkoista. Viha tuntuu jokaisessa kehon osassa. Varpaiden kärjissä, polvissa, kyynärpäissä, ranteissa, sormien jokaisessa nivelessä. Viha tuntuu lihaksistossa. Reisissä, pohkeissa, käsivarsissa, hartioissa, selässä. Varpaista asti, viha kohoaa pakaroihin, lantiolle, lantiolta niskaa pitkin takaraivoon, ja takaraivolta otsalohkoihin, silmäkuoppiin ja poskipäihin. Viha kiristää hampaat, vihloo ikenissä. Viha käy ylitseni kuin hyökyaalto, paiskaa minut luotaan, ja vetää takaisin, myllertää minuun vuoksin ja luoteen. Viha käy ylitseni, haavoittaa minut haavaiseksi, hauraaksi. Tunnen enää vain heiveröisyyttä.

Haavoittuvuus onkin mielestäni vihan syvimmässä kerroksessa. Haavoittuvuuteen sisältyy pelko. Pelottaa kohdata oma itse. Pelottaa kohdata, oma haavoittunut itse, kaikessa vihaisuudessaan.

Samalla minä suren. Etten ollutkaan tunteissani mikään Euroopan omistaja. Etten itse tunnistanut omia tunteitani ja tarpeitani. Etten osannut asettaa rajoja. Etten osannut asettaa niitä itselleni enkä muille. Etten osannut suojata omaa kallisarvoisinta osaa minussa, minun omaa itseä.

Mutta viimein uskallan kohdata itseni. Uskallan pitää itsestäni huolta. Uskallan tunnustella itseäni, joka puolelta. Uskallan tunnustella tunteitani, tarpeitani. Uskallan tunnustella vihaani, joka teki minusta aikoinaan kiltin tytön, joka kätki sisäänsä kaiken kokemansa vääryyden.

Vapaudun minuksi, omaksi itsekseni. Vapaudun vihasta, joka elämäni on orjuuttanut. Ja yhä tunnen kuinka vuoksi ja luode, minussa ajoin runsaudellakin jyräävät ja jylläävät, mutta annan sen olla. Minä olen vapaa.

Teksti ja kuva: Tytti Seppälä

Lähteenä käytetty Marshall B. Rosenbergin NVC-teoriaa, vihan tunteesta, kirjassa Rakentava ja myötäelävä vuorovaikutus. Viisas Elämä 2016.