Terveisiä lataamosta
Kallonkutistaja, lataamo, hullujenhuone. Näitä sanoja kuuli vielä nuoruudessani noin 20 vuotta sitten. Muistan kun naureskelimme opettajille jotka lähtivät lataamoon viikoksi. En edes muista mistä saimme sen päähämme. Todennäköisesti he menivät kuntoukseen, mutta tuskin sitä meille kerrottiin, oliko kyseessä fyysinen vai psyykkinen kuntoutus, kenties molempia. Muistan kuinka aikuiset puhuivat tuolloin terapiasta, se oli jotain ihan kamalaa joka muuttaa ihmisen. Ei siitä puhuttu, jos joku sellaisessa kävi. Hullujenhuoneella nyt ainakin oli ne kaikkein vinksahtaneimmat, ei tietenkään kenenkään tuttua. Aina vaan jonkun tutun tuttu, ei saanut olla liian lähellä.
Maailma on muuttunut paljon 20 vuodessa. Uskon, että seuraavat 20 vuotta tuovat fyysisen ja psyykkisen kunnon ylläpidon entistä tasa-arvoisempaan asemaan. Ymmärrämme paremmin niiden yhteyden ja psyykkisen kunnon ylläpidon merkityksen. Moni fyysinen vamma vaatii psyykkistä muutosta ja psyykkiseen vaivaan auttaa monilla fyysinen tekeminen.
Elämä saattaa muuttua kuormittavaksi kenellä tahansa, kun haasteet kasaantuvat. Mieltä kuormittavissa hetkissä olemme edelleen huonompia hakemaa apua kuin esim. polven ki-peytyessä. Kun meillä on jotain fyysistä kremppaa, menemme ihan mielellään fysioterapeutille hakemaan ohjeita ja neuvoja, jo ennen kuin mikään paikka on rikki. Tai käymme hierojalla vetristämässä lihaksia. Miten käyttäydymme vastaavassa tilanteessa kun mieli kaipaa huoltoa ja tilanteen tarkastamista ammattilaisen kanssa? Epäröimme, pelkäämme ja vähättelemme. Miksi emme olisi reippaasi yhteydessä terveydenhuollon ammattilaisiin, kysyisi apua ja tilanteen arvioimista. Mennessämme fysioterapeutille, voimme huoletta kertoa sen muille. Kun menemme psykologin juttusille, epäröimme uskallammeko kertoa sen ääneen.
Olen aina kertonut avoimesti masennuksestani, pyrkinyt sitä kautta lisäämään ihmisten ymmärrystä ja tuottamaan vertaistukea. Tästä huolimatta kun keväällä elämääni tuli tilanne, että koin tarvitsevani apua mieleni huoltoon, en osannut puhua. Ehkä se vaati hetken omaa pohdintaa ja asian sisäistämistä. Toisaalta varmasti myös pelkoa, entä jos masennus uusii. Koskaanhan elämästä ei tiedä, kukaan meistä, mutta ainakin nyt näyttää siltä, että tarvitsin apua vain mieleni rauhoittamiseen ja ajatusteni vahvistamiseen. On suurta viisautta huolehtia omasta kunnostaa ja terveydestään, myös mielenterveydestään. Melko pienilläkin fysioterapeutin neuvoilla ja ohjeita noudattamalla voimme saada sen polven kuntoon. Samoin mielenterveyden ammattilaiset auttavat mielenhuollon kanssa. Toki tämä vaatii sen, ette meidän terveydenhuoltojärjestelmämme on valmis tähän, muuttuvaan maailmaan.
Ihan sama pidetäänkö minua hulluna tai ajatellaanko minun käyvän lataamossa. Kerron julkisesti käyväni psykiatrisella sairaanhoitajalla juttelemassa. Kerron tämän siksi, että ihan jokaisella meistä voi tulla vastaan samanlainen tilanne, ei meidän tarvitse olla sairaita hakeaksemme tukea. Itselleni tämä kävi helposti työterveyden kautta, veikkaan että kaksi masennusta historiassa vaikutti ajan saamiseen. Minulle ei ole lätkäisty olettamusta, että masennus uusisi, vaan olen saanut olla rauhassa tässä hetkessä. Me tarvitsemme ja ansaitsemme mielenhuoltoa. Ollaan rohkeita ja ravistellaan asenteita koko ajan hieman lisää. Uskon, että tulevaisuuden maailmassa tarvitsemme mielenhuollon taitoja yhä enemmän ja pidämme sitä entistä ”normaalimpana”.
Upeaa syksyä kaikille.
Saila Turkka