Taide mielenterveydessä
Lapsena taiteen tekeminen on luontaista. Lapset leikkivät prinsessaleikkejä kauniissa mekoissaan ja tanssivat kuin Disneyn Frozen-hahmot satutarinassa sekä maalaavat tarinoita paperille tuon tuosta. Sanotaan, että leikki on lapsen työtä. Näinhän se on, mutta luontaista ja vailla suorituspaineita.
Lapsuudesta muistan mukavat nukkeleikit, joissa uitimme nukkeja uima-altaassa samalla kun itse uimme. Koulussa alaluokilla teimme parhaan tyttökaverin kanssa tanssi- ja lauluesityksen toisille lapsille. Koulun näyttämöllä lauloimme Abban 1970-luvun kappaleita aina Waterloosta Mamma Miaan ja Dancing Queeniin asti. Se oli hauskaa ja hulvatonta. Pyörähtelimme mekoissamme lavalla ja jännitimme vain hieman. Oli hienoa, että opettaja antoi meidän toteuttaa itseämme.
Aikuisena aloittaessani musiikkiterapiaryhmän koin jännittäväni hurjasti enemmän. Näin se vain menee. Mennessäni ensimmäiselle tunnille minulla ei ollut mitään aavistusta siitä, mitä musiikkiterapiatunti pitäisi sisällään. Mitähän ihmettä siis tekisimme siellä yhdessä vieraiden ihmisten kanssa. Huomasin alkujännityksen kuitenkin turhaksi.
Ensin juttelimme, mitä ajatuksia ja odotuksia meillä oli ryhmän suhteen. Jokainen kertoi omat ajatuksensa. Ryhmässä oli sellainen odottava tunnelma. Ensin ihmettelin sitä, mutta useiden tapaamiskertojen jälkeen opin pitämään tunteesta.
Säännölliset kerran viikossa toistuvat tapaamiset vahvistivat yhteenkuuluvuuden tunnetta. Totesin haluavani tätä hyvänolon tunnetta lisää. Luulenkin, että jotain tunnelukkoja avautui ja ryhmässä jokainen sai jakaa omia ajatuksiaan ja se toimi hyvänä itseilmaisun keinona ainakin minulle.
Yhdellä tunnilla oli karaokea. Minua jännitti ja pelkäsin, että ääneni ei kestä laulamista, joten valitsin Kirkan O Mamy Bluen, koska äänialani on jo muutenkin matala altto. Tämä oli toinen kerta karaokea minulle, jos kouluesitystä ja kirkkokuoroa ei oteta huomioon ja kyllähän se laulu jotenkin kulki. Parasta oli kuitenkin se itsensä voittamisen tunne. Minä pystyin tähän. Haluan ehdottomasti tätä lisää ja jatkaa ryhmässä.
Meillä kaikilla on tietynlainen tähtitaivas. Se pysyy paikallaan, mutta itse voi liikkua valoisampien tähtien kohdalle. Se on ollut minulle käänteentekevä ajatus. Minun tehtäväni on tehdä omasta elämästä itseni näköinen ja mukava.
On tärkeää innostua erilaisista asioista, jotka sitten tukevat mielenterveyttä. Taide eri muodoissaan on yksi niistä ja erilaiset ryhmät, joissa kaikenlaisia töitä pidetään yhtä tärkeinä. Ei yritetä kilpailla, vaan jokainen saa ilmaista itseään vapaasti ja kaikkia inspiroidaan tasapuolisesti ja kaikkien töitä arvostetaan.
Se, että aloin käydä eri taidemuseoiden näyttelyissä pitkän tauon jälkeen on pitkälti Helmin mielenterveysyhdistyksen ansiota. Sairastumiseni jälkeen minulla oli vuosien tauko näyttelyistä taidemuseotaustastani huolimatta.
Yhdessä Helmin ryhmässä oli mukava mennä tutulla porukalla taidenäyttelyyn ja yleensä kohde oli Ateneumin taidemuseo. Niin tänäkin kesänä kesäkuussa, kun menimme Ateneumin Fantastico!-näyttelyä katsomaan.
Tämä näyttely, joka kertoi Italiassa ensimmäisen maailmansodan päättymisen aikaan syntyneestä maagisena realismina tunnetusta suuntauksesta lumosi minut täysin ja ensimmäisestä teoksesta lähtien.
Suuntaukselle oli tunnusomaista hetken pysäyttäminen ja hiljaisuus sekä yksityiskohtien tarkka kuvaus. Näyttely yllätti minut toinen toistaan hienommilla teoksilla ja se esittää maailmamme sellaisena kuin se näyttäytyy, mutta samalla sisältäen unenomaisia ja outoja kerrostumia. Tuntui kuin teoksissa maalatut hahmot olisivat tulleet suoraan iholle. Niin aidoilta ja todentuntuisilta ne näyttivät. Maagisen realismin keskeisenä piirteenä on levollinen tarina, joka kätkee sisäänsä odotuksen ja ihmeen tunnelman.
Näyttelyn yksi keskeinen teos oli Cesare Sofianopulon Naamioita 1930-luvulta. Teoksessa taiteilija oli hienosti kuvannut itsensä viitenä eri hahmona, jotka edustivat hänen persoonallisuutensa eri puolia. Tätä teosten ihmettä jäin ihastuneena katselemaan ja kiersin näyttelyn kahdesti.
Kaikki eivät kuitenkaan kokeneet näyttelyä samalla tavalla. Huomasinkin, että taide avautuu eri ihmisille eri tavoin. Toiset voivat kokea samat taideteokset ahdistavina, pelottavina ja epämiellyttävinä. Taide puhuttelee eri ihmisiä erilailla ja se onkin koko jutun hienous ja rikkaus.
Jokainen katselija saa aivan varmasti omanlaisensa kokemuksen. Koen tällaisen maalaustaiteen olevan tärkeä mielenterveyden tukija. Taide eri muodoissaan herättää monenlaisia tunteita ja tuo oivaltamisen riemua.
Kulttuurikaveritoiminta tuo teatterin, taiteen, konsertit ja tanssin kaikkien ulottuville. Monille yksin lähteminen ei onnistu ja kynnys lähteä nousee liian suureksi. Tässä kulttuurikaveritoiminta on vallan mainio vaihtoehto. Toiminnassa voi toimia osallistujana, jossa kulttuurikaveri hankkii liput. Tämä kaikki on vain yhden puhelinsoiton päässä.
Kulttuurikaveriksi on voinut myös kouluttautua itse, jolloin voi itse toimia oppaana muille ihmisille. Ihan kaikkia tapahtumia toiminta ei koske, mutta voi selvittää välityksestä koskeeko haluttu tapahtuma kulttuurikaveritoimintaa.
Jokin aika sitten kuulin, että uusia kulttuurikavereita ei koulutettaisi lisää, koska kysyntää on liian vähän. Onkin mahdollista, että tieto toiminnasta ei ole kantautunut kaikkien korviin. Nämä molemmat toimintavaihtoehdot ovat matalan kynnyksen juttuja, jotka eivät vaadi mitään erityisosaamista. Aito kiinnostus kulttuuriin riittää ja pieni perehtyminen asiaan.
Tarja Ruusunen