Rajattomuudesta lukittuihin rajoihin
Viime keväänä pääsin psykofyysisen fysioterapian ryhmään, jonka teemoina olivat kehon hahmotus ja ruumiinkuva. Meille annettiin ensimmäiseksi tehtäväksi piirtää paperille oma keho, oman kehon ääriviivat.
Tehtävä oli minulle vaikea. En tiennyt, olisiko paperille pitänyt piirtää mennyt muisto langanohuesta anorektisesta ihanteisesta itsestäni vai nykyinen runsasmuotoinen vartalo, jollaiseksi kehoni on vuosien saatossa muotoutunut. Lopulta piirsin hyljemäisen lihakasan, jolla oli roikkorinnat, läskinen lantio ja hölskyvät reidet. Vaikka lopputulos ei ollut silmiä hivelevä, olin näkemykseeni tyytyväinen. Olin ollut rehellinen. Se tuntui parhaimmalta.
Oman kehon rajojen tiedostamisen myötä voikin mielestäni alkaa muodostaa muitakin omia rajojaan. Ryhmässä teimme erilaisia kehonhahmotusharjoituksia, joiden merkityksen ja arvon ymmärsin oikeastaan vasta parin kuukauden kuluttua ryhmän loppumisesta. Käsittelimme monin tavoin omia henkilökohtaisia rajoja, niiden tiedostamista, niiden etsimistä, niiden löytämistä, niiden suojelemista ja puolustamista. Eikä kysymyksessä ollut pelkästään kehon rajat, vaan kaikki omat rajat. Oivalsinkin paljon. Erityisesti kirkastui omien rajojen kunnioittamisen tärkeys, mikä on ensiarvoisinta.
Ennen kuin rajojaan voi kunnioittaa ja suojella, on tajuttava, että on jotakin mitä suojella. Minulla ei tuota tietoisuutta juurikaan ole ollut. Olen kokenut niin suurta merkityksettömyyttä ja arvottomuutta sisälläni, että ylitseni on saanut marssia kuka tahansa ja miten tahansa. Miellyttämishalussani olen omat rajani tyystin sivuuttanut. Ehkä olen ollut tietoinen, että minullakin on jotain, joita rajoiksi kutsutaan, mutta ei mitään välineitä ymmärtää niiden olemassaolon tärkeys.
Rajattomuuteni elämässäni on näkynyt monin eri tavoin. Erityisesti se on ilmennyt tunne-elämäni jokaisella alueella sekä kehoni itsemääräämisen alueella. Rajoiltani olen ollut läpäisevä, rikottu. Minun on ollut vaikea asettaa rajoja toisille, mutta vaikea asettaa niitä myös itselle. Minun on ollut vaikea pysyä omien rajojeni sisällä, kun sosiaalinen ympäristö on painostanut rajani ylittämään.
Ihminen, jonka rajat on joskus rikottu, saattaa kokea syyllisyyttä omista heränneistä rajoistaan. Kuitenkaan näin ei pitäisi olla. On tärkeä tietää, että jokaisen kokemus omista rajoistaan on yhtä tasavertaisen arvokas. Kenenkään rajoja ei tule vähätellä tai pilkata. Omista rajoistaan ei pidä tuntea häpeää. Se, mikä on helppoa ja vaivatonta minulle, ei ole sitä välttämättä jollekin toiselle. Rajojen avoimuus on aina henkilökohtainen kokemus ja siihen pätevät omat lainalaisuudet.
Rajat eivät olekaan ihmisellä turhan tähden olemassa. Niiden tehtävänä to-
siaankin on suojella omaa itseä. Jo lapsuudessa meillä on oikeus esimerkiksi omiin fyysisiin rajoihin. Milloin tahdomme, että meitä fyysisesti kosketaan. Milloin annamme fyysisesti koskettaa. Miten tahdomme, että meihin kosketaan.
Lapsen uhmakohtaus on tarve testata omaa tahtoa, omia rajoja. Myöhemmin nuori testaa niitä teini-iässä. Itselläni oli hyvin vaikea teini-ikä, jolloin olisin tarvinnut ulkopuolista tukea, omien rajojeni turvaamiseen. Minulla ei ollut kokemusta omista turvallisista rajoista. Olisin tarvinnut jo tuolloin jämerää ammattiapua, mutta vanhempani olivat suhteeni neuvottomia.
Muistan vain pelon ja hämmennyksen. Ahdistuksen. Aggression. Sain aivan järkyttäviä raivokohtauksia, joihin vanhemmat eivät osanneet tulla asianmukaisesti väliin. Olisin tarvinnut vain rajat. Turvalliset, suojaavat rajat. Sen sijaan, että pelottomat ja turvalliset käsivarret olisivat kehystäneet minut syliinsä, minut itseeni, raivokohtaukseni tullen, minun rajani rikottiin. Minut nöyryytettiin ja ruumiillisesti kuritettiin.
Vasta paljon myöhemmin olen tajunnut, kuinka paljon noilla lapsuuteni kokemuksilla on ollut merkitystä sen suhteen, kuinka rajoihini aikuisuudessa olen suhtautunut. Olen kärsinyt kehoni koskemattomuuden rajattomuudesta ja sen myötä myös rajattomuudesta ymmärtää, mikä on minulle hyväksi ja mikä ei. Kehoni koskemattomuuden rajattomuus on ilmennyt sekä omassa käyttäytymisessäni että sen suhteen, kuinka minua on kohdeltu, kuinka olen antanut itseäni kehollisesti kohdella.
Kun herää tietoisuus omista rajoista, voi alkaa rakentaa identiteettiä uudestaan. Minulla saa olla oma salattu ja suljettu maailmani, ulkopuolisilta. Minulla saa olla maailmani, lukitun oven takana, jonka avain on ainoastaan minun hallussani.
Rajojeni konkreettinen tiedostaminen tapahtui alussa mainitsemani fysioterapiaryhmän myötä. Me teimme yhtenä kertana pariharjoituksen, isolla jumppapallolla. Toinen piteli sylissään koko vartalon leveydeltä, leveässä haara-asennossa, jättiläismäistä jumppapalloa sylissään, lujana ja lujasti. Pallon tuli koskettaa pinta-alaltaan kaikkia kehon rajoja. Piti ajatella päättäväisesti mielessään: ”Tämä pallo, on minun pallo! Tätä palloa ei vie minulta kukaan!” Samanaikaisesti toinen sai yrittää riistää pallon pallonpitelijän otteesta.
Huomasin, kuinka hyvältä, jykevältä ja juurevalta tuntui pitää sitä palloa sylissä. Vaikka parini yritti riistää palloni, hän ei onnistunut, sillä pidin sitä sylissäni kuin kalleinta aarretta.
Vasta paljon myöhemmin tajusin, miksi se harjoitus oli niin merkityksellinen. Oivalsin, että olin koko ajan pitänyt sylissäni itseäni. Omaa kehoani. Olin puolustanut oman kehoni rajoja. Olin puolustanut kokonaisvaltaisen fyysisyyden myötä kaikkia omia rajojani. Olin päättänyt, ettei palloa riistä minulta kukaan. Olin saanut mahdollisuuden ensi kerran päättää, että minun rajani kulkevat nyt tässä. Vaikka kuka yrittäisi niiden läpi tulla ja ne minulta riistää, hän ei tulisi onnistumaan.
Vieläkin, kun muistan tuon harjoituksen, minulle tulee hyvä olo. Maadoittunut ja omarajatietoinen. Tunnen, kuinka olen olemassa, vaikka olemiseni vieläkin melko haurasta onkin. Olen omana itsenäni. Minuna. Piirsin lopulta vahvasti oman kehoni. Piirsin rajat, jotka ainoastaan minä määrittelen. Ei kukaan muu.
Tytti Seppälä