Elämän vaiheet

Synnyin 70-luvun puolivälissä vanhempieni ainoaksi lapseksi. Tiedän, että isäni halusi minut, äitini suostui, koska isäni olisi muuten jättänyt hänet. Äitini kyvyttömyys äitiyteen on leimannut koko elämääni. Varhaisina vuosina se rikkoi kasvuani eniten. Isäni teki, mitä osasi ja töiltään ehti; osti sokerimehuja ja einespitsoja ja jätti rahaa pöydälle.

Asuimme Merihaassa Helsingissä. Siellä riitti aina kavereita pihalla. Kavereista huolimatta olin kodin turvattomuuden takia yksinäinen. Koulun aloitin 6-vuotiaana. Aluksi oppiminen oli minulle hankalaa mutta muutamassa vuodessa se helpottui ja minusta tuli vähitellen kympin tyttö. Viihdyin koulussa; halusin oppia, halusin olla pois kotoa ja halusin ruokaa.

Aloin ala-asteella harrastaa liikuntaa joukkueessa ja se oli yhteisö, johon kuuluin. Sinne minua odotettiin ja siellä sain kannustusta, mitä kotona en saanut. Vaikeiden asioiden kanssa olin yksin, koska en ollut oppinut tukeutumaan muihin. Äitini sanoi jo minun ollessa pieni, että jokainen hoitaa omat asiansa. Sitä yritin toteuttaa.

Pääsin peruskoulun jälkeen Ressun lukioon yli yhdeksän keskiarvolla mutta tästä äitini vain haukkui minua ja sanoi, etten kuulu sellaiseen hienojen ihmisten kouluun. Minulla on aina ollut jotain kovaa sisäistä voimaa ja paloa, joilla olen mennyt eteenpäin. Lukioni venyi nelivuotiseksi. Lukion toisella luokalla yritin tappaa itseni ja päädyin suljetulle osastolle Hesperian sairaalaan. Kun pääsin pois, keskityin yhä enemmän urheiluun ja vähemmän kouluun. Ylioppilaaksi tulon jälkeen lähdin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan liikunnanohjaajaksi. Koulu jäi kesken, koska en osannut hakea apua, jota olisin kipeästi tarvinnut ja elämäni meni pahemmin solmuun.

Jo aiemmin alkanut syömishäiriö vei minut lopulta keväällä 1997 Lapinlahteen. Siitä alkoi elämänvaihe, joka kesti neljä vuotta. Syömishäiriöön liittyy puute sairaudentunnosta, koin voivani tehdä mitä vaan. Nuoren ikäni takia en ymmärtänyt, että suljin ovia elämän mahdollisuuksilta. Samaan aikaan ikätoverini opiskelivat itselleen ammatit. Sain Lapinlahdesta parasta mahdollista hoitoa mutta en pystynyt sitä vastaanottamaan ja viimeiseltä hoitojaksolta kotiuduin kroonistuneena.

Uusi sivu elämässäni kääntyi, kun rakastuin 2003. Miehellä oli kolme lasta ja koira ja he toivat maailmaani valtavasti elämää ja arkea. Vähitellen opin syömään normaalisti ihan oikeastaan vahingossa. Aloin haluta elämässä ihan muita asioita kuin laihuutta. Elämässäni koitti kymmenen vuoden toimintakykyinen jakso. Koin viimein olevani normaali. Olin läheisilleni rakas ja välillä raastoin heidän hermojaan. Minusta välitettiin. Se motivoi eniten pitämään itsestäni huolta.

Vuosina 2012 ja 2013 tulin hylätyksi. Ensin poistui läheinen ystäni, sitten mies. Elämäni muuttui. Käytännössä siitä katosi luottamus muihin ihmisiin ja sosiaalisuus. On sanoja, mitä sanotaan, joiden jälkeen aika entinen ei ikinä palaa. Alkaa uusi aika, josta on pakko selvitä. Olen selvinnyt ja en ole selvinnyt.

Ikä ja se tosiasia, että en ole selvinnyt, ovat luoneet viimein tien vastaanottaa apua, näyttää haavoittunut ja tarvitseva puoleni. Ehkä sillä on oma tarkoituksensa. Nyt elämässäni on ihminen, joka sanoo, että me opettelemme nyt yhdessä sitä, että kaikki ihmiset eivät mene pois. Tänään tämä riittää. Ja enemmänkin – olen kiitollinen siitä, että olen vapautunut tarpeesta olla aina paranneltu versio itsestäni. Tarpeestani olla vahva ja pärjätä omin voimin. Oikeat ihmiset eivät hylkää minua, vaikka paljastan syvimmät pelkoni tai noloimmat mokani. Olemme kaikki ihmisiä.

Kaikissa elämän vaiheissa mukanani on kulkenut kirjoittaminen ja liikunta. Liikunnan muodot ovat vaihtuneet mutta liike on osa minua. Erityisesti nuorempana sain voimaa ja lohtua runoista. Sanat ovat suuri rakkauteni. Sanoilla voi onneksi tehdä myös paljon hyvää. Kaikki elämässä on ohimenevää, hyvä ja huono, niin minulla kuin sinulla.

Satu Mäkinen