Painajaisen haaste
Olen ollut psykoosissa kolmasti. Koputan puuta, sillä viimeisestä on tullut kuluneeksi jo 11 vuotta, eikä lääkärin mukaan sen pitäisi enää uusiutua. Jokainen psykoosi on ollut minulle niin kamala mielen mestaus, etten edes pahinta vihamiestäni sen pyövelille luovuttaisi. Olen psykoosissa ollessani ollut niin järkyttävien pelkotilojen vallassa, että on ihme, etten ole hermorauniona pelkästään uupumuksesta, jonka pelkotilat ovat aiheuttaneet. Pisin jakso, jonka velloin pelkotiloissani, kesti yhteensä vuoden. Uuvuttavinta oli juuri toipumisen ja sairastumisen vuorottelu. Toipuminen oli vain hengityspaussi, kunnes taas syöksyin tunnelin uumeniin.
Kukaan, joka ei ole psykoosia kokenut, ei voi tietää, miltä se tuntuu. Psykoottinen maailma, on itselleni ollut mielen mörköjä suoltava pimeä kuilu, jonka syvyyksistä on lähes mahdotonta päästä ylös. Se on räiskinyt maisemaan pelkoja, jotka psykoosin keskellä ovat niin todellisia, ettei edes kamalin kauhuelokuva sen kauhuun kykene.
Olen pelännyt että minua jahdataan, halutaan tappaa. Olen pelännyt, että missä tahansa olenkin, tappaja löytää minut. Sairaalassakaan en ole kokenut olevani turvassa. Jokainen ilme, ele ja yksityiskohta on muodostanut mielessäni käsikirjoituksensa, psykedelian, jota katselen, ja jonka sisään olen pudonnut. Huudan apua, mutta kukaan ei huutoani kuule, eikä kieltäni ymmärrä. Yritän piiloutua kaikin keinoin, mutta en pääse pakenemaan. Ja kuinka ikinä pääsisinkään, sillä kaikki tämä tapahtuu pääni sisällä, sen kaoottisessa maailmassa, jossa pätevät ihan omat lait.
Tiedostuksen hämäryydessä olen kuitenkin aina jollain tasolla tunnistanut, että se, mitä kuvittelen ja pelkään, ei ole totta. Ettei siinä ole totuuden häntääkään. Taustalla väijyvästä harhaisesta ja epäluuloisesta ajattelusta olen ollut sanoinkuvaamattoman ahdistunut. Eniten olen ollut ahdistunut pelkojen ja todellisuuden välisen ristiriidan hahmottamisesta. Miksi minulle käy näin? Miksi ympäröivä maailma, joka vielä hetkeä aiemmin oli turvallinen paikka, onkin hiljalleen muuttunut hirveydeksi? Eikö kukaan voi vain herättää minua ja sanoa, että kaikki on hyvin ja ennallaan?
Mutta tästä kaikesta olen jokainen kerta selviytynyt. Maisema on kuin itsestään rauhoittunut, sulautunut kohdalleen. Aivan kuin hermojeni sietokyky olisi jopa lujittunut.
Psykoosialttiin mielen haurauden sisälle kätkeytyykin mielestäni omituinen hermojen vahvuus. Väitän, ettei psykoottisten pelkojen tykitystä perusjamppa kestäisi. Siksi uskon, että psykoottisuus on myös harvinaislaatuista mielen lujuutta. Herkkyyttä ja poikkeuksellista assosiaatiokykyä, joka tosin mielikuvitusrikkaudessaan ottaa liian kantavat siivet, mutta myös sitkeyttä hallita omaa todellisuuttaan ja totuuttaan.
Toistuvat psykoosit ovat kuluttavia. Jo yksikin saattaa riittää suistamaan arjen raiteiltaan. Mutta selviytymiseen saa luottaa. Psykoosiin sairastuva onkin mielestäni yllättäen hyvin voimavarainen ihminen. Ei kovinkaan heikoilla hermoilla pärjäisi pelkotilojen sysipimeydessä, jossa kaikki mahdollinen kamalin on mahdollista.
Kuinka aggressiivisena psykoottinen maailma näyttäytyykään, siihen eksynyt ihminen on itsessään ja sisäisessä herkkyydessään luja. Rohkea. Painajaisen haaste.
Tätä ei saa psykoosialtis ihminen unohtaa. Hän tarvitsee valtavasti tukea oman mielenterveytensä hengissä pitämiseen, mutta hänessä itsessään on luja perusta, kallio, johon juurtua. Sillä siellä syvällä ne turvan juuret ovat. Hänen juurensa. Hänen yksin vain.
Teksti ja kuva: Tytti Seppälä