Meditatiiviset perunat
Avaan pukukaappini oven. Sujautan ylleni oman hedelmäkuvioisen työessuni sekä vihreän virallisen Helmi-logoisen työpaidan. Jalkaani pujotan omat työsandaalit. Aamun ensimmäinen kahvi on porissut keittimeen. Kaadan itselleni kupillisen. Kuorimaveitsi odottaa tiskialtaan äärellä yhdessä ison perunapussin kanssa. Juon kahvini, vedän suojahansikkaat käteen, tartun muhkuraiseen perunaan ja alan kuoria. Hiljennyn. Nautinnolla syvennyn.
Minulla oli todella ankara kevät. Olin väsyksissä elämiseen ja halusin vain vetäytyä kaikista sosiaalisista kontakteista. Jumituin kotiini, neljän seinän sisälle ja läheisille valehtelin päin naamaa, että puuhastelen tekstieni parissa. Kyllähän minä sain jotain oikeasti kirjoitettuakin, kuten muutaman lehtiartikkelin, mutta muutoin olin täysin tukossa.
Päivät kahlasin aamukamppeissa, käymättä suihkussa, harjaamatta hampaita, pesemättä tukkaa. Notkuin vain Facebookissa, tuskin söin. Unirytmini oli lopulta aivan sekaisin. Taisin valvoa vuorokaudet ympäri, pakollisesti kävin ulkona vain viemässä roskat. Elämän hallintani oli ansiokkaasti kadoksissa.
Eräänä keskiviikkopäivänä, sain raahattua itseni Herttoniemen Helmi-talolle, viettämään aikaani muutoinkin kuin vanumalla ja vettymällä kotona. Keittiöllä valmistettiin juuri sienipiirakkaa lauantaikahvilaan iloisen patojen porinan ja keskustelun lomassa.
Yhtäkkiä sain aivan poikkeuksellisen kirkkaan idean. Kurkistin keittiön ovesta ja kysyin ykskantaan: ”Miten tänne pääsee töihin?” Kerroin tomeralle ja iloiselle keittiövastaavalle Päiville kaikki huoleni, että olin jäänyt muuhistelemaan kotiin tekstieni keskuuteen ja oli alkanut tuntua jo siltä, että seinät kaatuvat niskaan. Päiviä nauratti, että älä nyt sinne jää ja ”tottakai sinä tulet tänne!”
Aloitin jo seuraavalla viikolla, enkä ole ex tempore-päätöstäni hetkeäkään katunut. Iloitsen elämästäni enemmän kuin koskaan ja olen tohkeentunut. Huomaamattani olen ylennyt hierarkiassa perushullusta vakuuttavaksi vapaaehtoistyöntekijäksi: elämäni hallitsijaksi.
Saan kehittää aktiivisuuttani ja huomiointikykyä ja pitää huolen, että kahvia on termoskannussa, ja että roskat on viety. Saan harjoittaa hienomotoriikkaa kuorimalla ja raastamalla niin paljon kuin sielu sietää. Saan toteuttaa itseäni esteettisesti kattamalla kauniisti pöydän. Saan olla viehättävä, touhukas ja vuorovaikutteinen, tarjoilla aterian ilolla ja tyylillä ruokailijoille ja siinä sivussa syödä palkkioksi itseni mahani pullolleen ja päälle vielä nauttia kahvit.
Henkilökohtaisen elämäni viikko-ohjelma on vahingossa jäsentynyt. Arkiaskareet ovat kohdillaan. Unirytmini on korjaantunut. Olen virkeä, pirteä ja elämäntahtoinen. Olen saanut uusia sosiaalisia kontakteja, aivoihini tilaa, happea ja tuoreita ideoita. En ole upoksissa syvissä vesissä, jaksan katsoa mielen ikkunoista ulos. Ja mikä parasta, olen löytänyt kirjoitusintoni uudelleen, saanut tuntuman perustyökykyisyyteen, rauhallisessa tahdissa, vailla hermon kiristystä ja tulospaniikkia.
Katselen ylpeänä kunnioitettavaa mukulakekoa, tiskialtaan kuorimerta. Meditatiiviset perunat on nyt skalpeerattu. Käsityöni jäljet. Harvinaisen hillitöntä, hymyilevän hulvatonta hommaa!
Teksti ja kuva: Tytti Seppälä