Tunteiden ja tarpeiden kipeät sävyt
Kärsin läheisriippuvuudesta. Tämän olen oivaltanut vasta monien rikkinäisten ihmissuhteitteni myötä. Vasta hiljattain läheisriippuvuuden mekanismeja ymmärtämällä, olen alkanut hahmottaa itseäni ja käyttäytymistäni, ihmissuhteissani ja sosiaalisessa kanssakäymisessä. Tämä kaikki on ollut hyvin raskasta, mutta myös oivaltavaa ja kiinnostavaa. En olisi paremmin voinut omaan itseeni perehtyä, kuin tutustumalla omaan riippuvuuteeni. Selkiytymässä on oma minäkuva, elämänkokemus ja ihmiskontaktit, jotka minäkuvaani ovat vaikuttaneet.
On harhakäsitystä, että läheisriippuvuus tarkoittaisi yksiulotteisesti riippuvuutta, jostakin ihmisestä. Jos läheisriippuvuutta ryhtyy tarkastelemaan perusteellisemmin ja sukeltaa syvemmälle, löytää muitakin kerroksia ja ulottuvuuksia. Ensimmäiseksi törmää tuntevaan ihmiseen, joka on täynnä tyydyttymättömiä tarpeita.
Omalla taustallani on lukuisat hylkäämiskokemukset toimimattomissa ystävyys- ja parisuhteissa, niistä aiheutuvat jäytävät hylkäämispelot, näiden pelkojen myötä takertuvuus, joka useimmissa tapauksissa on johtanut jälleen uusiin hylkäämisiin, jotka olen kokenut äärimmäisen traumatisoivina. Läheisriippuvuuteni on ilmennyt tunnetasolla, kokemuksena turhuudesta, merkityksettömyydestä ja arvottomuudesta, monin eri tavoin ja kaikilla elämän alueilla. Tätä onttoutta, en ole kuitenkaan itsessäni tiedostanut. Omia tunteitani, en ole kokenut merkitykselliseksi. Itseäni en ole sen vertaa arvostanut. Ja kuitenkin, ihminen on tunteva olento. Tunteet, tekevät ihmisestä ihmisen. Itseni hylkäämisen juuret ovat lapsuudessani, jossa olen jäänyt omien vaikeiden tunteitteni kanssa yksin. Niiden käsittelemisen sijasta, aina väsymiseen asti toisen puolesta, vaistosin ja käsittelin muiden vaikeat tunteet.
Yhtä tiedostamatonta on ollut tarvemaailmani. Että erityisesti olisin lapsena tarvinnut tulla nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi minuna – vain paljaana minuna. Etten ollutkaan reipas tyttö, vaikka päältä siltä vaikutinkin. Kuinka yksinäinen olin, kuinka ulkopuolinen. Kuinka en sopeutunut muiden lasten joukkoon. Kuinka en nähnyt peilistä omaa kuvaani, vaan vieraan kasvot. Kuinka huomioin ensisijaisesti vain muiden tarpeet. Kuinka vajaaksi itseltäni lopulta jäin.
Nykyisin, tunnistan jo paljon. Tunnistan miellyttämisen halun, joka on tiedostamisen myötä loiventunut. Nykyisin uskallan sanoa oman kielteisenkin mielipiteeni, ilman hylkäämispelkoa, vaikka se hyvin hapuilevaa ja varovaista onkin. Tunnistan myös rajattomuuteni, fyysisten ja henkisten rajojeni koskemattomuuden tarpeen, kuinka tämä tarve ei ole koskaan täysin tyydyttynyt. Olen rikkonut omat rajani monin tavoin, kuten ne on rikottu. Opettelen nykyisin EI-sanaa, olen katkaissut itsetuhon kierteen. Itseäni, tunteitani ja tarpeitani en sivuuta.
Läheisriippuvuuden ongelmat siirtyvät aina uuteen ihmissuhteeseen, ellei riippuvuuttaan tiedosta. Pahinta on, ettei kykene solmimaan eheitä, tasapuolisia ihmissuhteita. Suhde ei saa olla toisen tarpeiden hyväksikäyttöä, vaan vastavuoroista kuulemista.
En elä enää tarvitsevuussuhteessa, olen valinnut itsenäisyyden. Olen oivaltanut, ettei olemassaoloni ole riippuvainen toisesta. En ole vastuussa kenenkään muun tunne-elämästä tai tarvemaailmasta, kuin omastani. Hiljalleen köröttelen arjessani, toivun. Pohdin merkityksiä, tarkoitusta. Tahdon pysyä omien rajojeni sisällä. Rakentaa turvan, kodin itseeni. En pelkää onttoja oloja. Niilläkin on minulle kerrottavaa. Olen vain minä. Riitän.
Teksti ja kuva: Tytti Seppälä