Diagnoosina outous
Kuulin eräältä kuntoutujalta teksteistäni palautteen. Että ne ovat niin outoja, että voisin lopettaa kirjoittamisen lehdessä. Kommentti oli kaikessa karuudessaan mielestäni kuitenkin varsin hupaisa, sillä sen tosiaankin lausui, kanssahullu toveri. Ollaan molemmat vieläpä mielenterveysyhdistyksen jäseniä, jossa outouden kunniakas eksentrisyys lienee jokaisen etuoikeus. Samoin, olen aina pyrkinyt kaikessa kirjoittamisessanikin, tähtäämään outouden absoluuttiseen ytimeen. Olen siis melkoisen pätevillä mittareilla, saapunut tavoitteeseeni. Varsin korkea-arvoiseen seuraan olen päätynyt. David Lynch varmasti kadehtisi, samoin Salvador Dali ja Luis Bunuel.
Outous on kaikesta kolkosta hilpeydestään huolimatta, todella kipeä tunne. Se on syvää vierauden ja toiseuden kokemusta, ettei kuulu joukkoon. Itse olen kokenut outoutta koko elämäni. Jo lapsuudesta. Olin kaikessa, poikkeava. Eikä ollut sanottua, että tämä poikkeavuus olisi ollut pelkästään positiivista.
Olin se outo tyttö, jolla oli kummalliset vaatteet. Olin se outo tyttö, joka ei pihalla osannut leikkiä kirkonrottaa, muiden lasten kanssa, vaan ahdistui hulinasta ja pakeni värikyniensä luvattuun maahan. Siellä hän piirsi hevoset, perhoset, lehmät ja prinsessat, höpötti niille tarinoita. Hän rakenteli rykmenttejä tinasotilailleen ja muovi-inkkareilleen. Hän piiloutui maailmalta mielikuvitushahmoineen, omaan salaiseen paikkaan, jonne kellään muulla ei ollut kulkulupaa. Siellä hän oli täysin turvassa.
Outous tuntui kuristavimmin koulutiellä. Tasapäistävyydessä sai outouden leiman otsaansa, eikä huolittu leikkiin. Mutta en olisi voinut olla muutakaan. Minkä mahtoi sille, että harrastukseni ja mielenkiintoni koskettivat aivan muita todellisuuksia, kuin muiden lasten? Erilaisuudesta tuli stigma. Ei ollut hyvä asia, etten kiinnostunut pätkän vertaa typeristä joukkuepallopeleistä, vaan löysin intohimoni klassisesta baletista. Että äitini oli taitava pianisti, ja opetti minut rakastamaan Tshaikovskin Venelaulua, ennemmin kuin iskelmärenkutuksia ja popbiisejä. Että nautin enemmän piirtämisestä, kirjoittamisesta, lukemisesta, musisoimisesta ja matematiikan laskemisesta kuin limudiskon teiniviihteestä. Että pakenin outouttani jatkuvasti yksinäisyyteen, haaveilin vain elokuvatähdistä ja rokkilaulajista. Ja kuinka minua alituisesti hämmensi outouteni, herkkyyteni, ettenkö voisi vain olla, kuten muut.
Minua kiusattiin, henkisesti eristettiin. Kanssani ei tahtonut olla kukaan, sillä hänkin sai outouden myötävaikutuksellani pilkkanaurut osakseen. Olin niin outouden saartama, koko kouluaikani, että rakensin itselleni provokatiivisuuden suojakilven. Minusta todella tuli hullu. Vähän viiropää. Vähän weirdo.
Saavutin outouden lakipisteen varmaankin sinä päivänä, kun todistettavasti sairastuin psykoosiin. Lävähti mustaa valkoisella. Faktaksi sekä rivien väliin. Siitäs saivat. Näytin maailmalle, jotta maailma viimein näkisi minut.
Jokainen meistä on omalla tavallaan outouden ylistyslaulu. Se on ihana asia. Elämä olisi niin tylsää, ilman poikkeamia. Omasta poikkeavuudestani olen ajoittain edelleen ahdistunut. Kun tuntuu, ettei kukaan ymmärrä, etten saa vastakaikua kenestäkään. Että olen aivan yksin, outouden ehdottomuudessani. Siksi rakastan jokaista friikkiä. Olipa friikkiys hänen puhetavassaan, ajattelussaan, vaatteissaan, olemuksessaan, jopa kohtaamisen absurdismissa.
Nyrjäytetään tavallisuus. Opetellaan irvistämään ja sanomaan: ”BÖÖ!” Ollaan vain, niin kuin ollaan. Ollaan, oudot, ihmiset.
Teksti ja kuva Tytti Seppälä