Rakkauden jälkeen
Tätä on vaikea kirjoittaa, vaikea tunnustaa. Rakastin. Yritin varjella itseni rakkaudelta, herkkyydeltä. Mutta hän tuli minuun, sittenkin.
Minä olin niin haavoitettu. Särkynyt sydän. Kuinka monesti olin rakastanut, kuinka monesti pettynyt. Kuinka etsin vain turvallista syliä, johon upota, kuin meren syvyyksiin.
Me tapasimme rautatieasemalla. Laiturilla 16. Silloin oli kesä. Hän hymyili minulle, viirua hymyään, että uskallanko tutustua häneen. Minä tahdoin uskaltaa. Ja niin me läksimme yhdessä, jäätelölle laivarantaan.
Hänen lähellään minä tunsin sen. Kuinka tuuli tuoksui auringolta, auringon polttavalta tulelta. Hänen lähellään en pelännyt mitään. En painajaisteni hirviöitä, en tunteitteni pimeyksiä. Hän oli minun, aivan kokonaan.
Mutta kesä meni, saapui syksyn suru. Synkempi kuin kuolema.
Nyt hän on mennyt. Olen yksin. Me hyvästelimme toisemme, niin kuin unissa hyvästellään. Niin kuin kaikki olisi alkanutkin, unesta. Kaukaisista galakseista, jonne ihmisen ymmärrys ei yllä, jonne jumaluuden käsi ei koske.
Vieläkin tunnen hänet, ihollani, soluissani. Voin kuulla hänen naurunsa, aistia hänen läsnäolonsa. Niin hiljaisen, täynnä tyyneyttä, rauhaa.
Hän ei ole poissa. En usko elämän loppuun. Hän yhä elää minussa, hengittää minussa. Jokaisessa yksinäisessä huoneessa, jossa vaellan. Jokaisessa viileässä aamussa, jokaisessa iltaruskossa.
En osaa itkeä. Olen kuin autioitunut talo. Jotain on mennyt, päättynyt. Mutta jotain hyvin haurasta tuikkii minussa vielä. Hänen muistonsa. Kauneus, jota ei uskalla ajatella. Kauneus, joka värisee lepattavan liekin lailla, niin kuin sudenkorennon siipi kasteisella nurmikolla.
Vielä on varhaista. Tätä on vaikea kirjoittaa. Mutta kuinka rakastin.
Teksti ja kuva: Tytti Seppälä