Hyväksyminen
Kun muutin keväällä, ajattelin päivittäin hyväksymistä. Olin hakenut sisäistä siirtoa hyvissä ajoin, samoin muuttokuluja. Kun asunto vihdoin löytyi, sinne piti tehdä remontti. Kun remontti oli valmis, jouduin keskelle ”sosiaalietuuksien siirto Kelaan” – ruuhkaa. Byrokratia on ahdistavaa: paljon kaavakkeita ja liitteitä. Sitten odottamista, koska muutosvaiheessa oli ruuhkaa.
Isännöitsijä painosti minua ottamaan lainaa muuttokuluihin, pidin puoleni enkä suostunut. Se ei tuntunut reilulta mutta piti hyväksyä vaan. Kun muutto oli ohi, uudessa kodissa oli heti aluksi kahdeksan kohtaa käsittävä vikalista. Olin väsynyt, kun huoltomiehet ilmaantuivat aamulla taas korjaamaan jotain. Jos osaisin ottaa rennommin, elämä olisi helpompaa mutta sekin pitää hyväksyä, että minä olen nyt tällainen; ahdistun ja stressaan. Se on ihan ok. Muutossa oli kuitenkin paljon hyvää; saan jollain tapaa uuden alun.
Se, että on sairastunut, on pitänyt hyväksyä. Se, että joku potilastoveri tai jopa hoitava henkilö on ottanut kantaa ulkonäkööni sanoen, että en näytä sairaalta, on pitänyt hyväksyä. Ihmiset sanovat kaikenlaista. Yritän poimia ne arvokkaat hyvät hetket ja jättää muut. Se ei ole helppoa.
Koko elämä tuntuu olevan hyväksymistä, koska elämä on alituista muutosta. Minäkin muutun. En ole se, joka olin. Tapasin pitkästä aikaa lääkärin, joka ensimmäisen kerran lähetti minut psykiatriseen hoitoon. Vuosi oli 1997. Minulla oli ollut useita lyhyitä vierailuita neurologiselle osastolle selittämättömien päänsärkyjen takia ja lopulta joku tilasi psykiatrin konsultaation. Tämä psykiatri oli aluksi osaston ylilääkäri, joka myöhemmin alkoi tavata minua yksilöllisesti. Hän tunsi minut hyvin. 20 vuotta myöhemmin hävetti kertoa nykyisyydestäni ja vastaanottaa häneltä kysymys siitä, mitä sosiaalisille verkostoilleni on tapahtunut. Niin no, kaikenlaista sattui… “mutta sun voimavara on aina ollut laaja ystäväpiiri.” Niinhän se oli joo, asiat muuttuvat. Kun lähdin vastaanotolta, olin erityisen arka. Sen aran ja haavoittuvan puolen näytän vain turvallisille ihmisille.
Äitienpäivää edeltävänä iltana sain pahan noidannuolen niskaani. En pystynyt tekemään yhtään mitään kivun ja liikerajoituksen takia. Kun hivuttauduin hyvin hitaasti sänkyyn siihen ainoaan asentoon, missä kestin olla, mietin kuinka ainakin näin aikuisena kestän paremmin fyysistä kipua. Se menee ohi, sille voi yleensä tehdä jotain. Psyykkinen kipu sisälläni on ajoittain jotain, mihin mikään ei tunnu auttavan. Pelkään, että se on seuralaiseni loppuelämäni. Mutta enhän tiedä.
Satu Mäkinen