Kirja, josta tuli totta – unelma mielenterveysyhdistyksestä
Lääkäri-runoilija Claes anderssonin ensimmäinen proosateos Bakom bilderna ilmestyi vuonna 1972. Kun Pentti Saaritsan suomennos julkaistiin seuraavana vuonna nimellä Kuvien
takana, ruotsinkielisestä kirjasta oli myynnissä jo neljäs painos. Arvatenkin se oli herättänyt kiinnostusta myös Pohjanlahden länsipuolella.
Kuvien takana on romaani, jossa henkilöt, potilaat, huumenuoret ja hoitohenkilökunta käyvät pitkiä sisäisiä monologeja keskinäisistä suhteistaan, sairaudesta ja yhteiskunnasta. Romaanin läpikäyvä juoni on kuitenkin kertomus nuoresta lääkäristä Carl Sirenistä ja Lapinlahden sairaalassa toisiinsa tutustuneista ihmisistä. Yhdessä he nousevat kapinaan hoitojärjestelmää vastaan perustamalla yhdistyksen, jossa potilaat ja hoitotaho toimivat keskenään tasavertaisina.
Psykologi Betty on ollut töissä Englannissa ”ja työskennellyt pienellä kokeiluklinikalla, jossa perinteellinen laitoshierarkia oli onnistuttu rikkomaan, jossa ei korostettu eri henkilöryhmien
eroja vaan yhteistoimintaa ja yhteisiä päämääriä, ja jossa sairaalan tapahtumia ja potilaiden ja henkilökunnan suhteita jatkuvasti pohdittiin päivittäisissä ryhmä- ja yleiskokouksissa.” Kuten romaanimuotoon sopii, Carl ja Betty rakastuvat.
Suunnitellessaan uutta yhdistystä Carl pyrkii välttämään aiemmin poliittisessa järjestötoiminnassa toteamansa virheet. ”Osa vasemmistoryhmästä pitäytyi tiukkaan marxilais-leniniläiseen
analyysimalliin ja tuomitsi kaikki reformistiset pyrkimykset. Itse asiassa, he väittivät, järjestön pitäisi ryhtyä huonontamaan syrjittyjen oloja, työskentelemään tehdäkseen mielisairaalat, vankilat, koulukodit ja alkoholiparantolat vielä epäviihtyisämmiksi, saadakseen sillä tavoin – kurjistumisteorian mukaisesti – aikaan ”vallankumouksellisen tilanteen”.
Ilmeisesti Andersson käsittelee tässä omia kokemuksia edellisellä vuosikymmenellä Marraskuun liikkeessä, joka ei pystynyt parantamaan oleellisesti huono-osaisten asemaa, mutta nosti äänekkäimpiä toimijoitaan hyviin poliittisiin ja yhteiskunnallisiin asemiin..
”Yhteiskunnan ulkopuolelle joutuneiden, jo stigmatisoituneiden ja syrjään sysättyjen näkeminen vallankumouksellisena luokkana oli sekin tietysti eräs näköharha ja idealisointi niiden taholta,
jotka asettivat näille ihmisille samalla aivan epärealistisia vaatimuksia ja odotuksia. Kun odotukset eivät täyttyneet, kun asunnottomat paskat vähät välittivät osallistua elinehtojensa parantamiseksi pidettyihin mielenosoituksiin, niin silloinpa teoreetikot ja dogmaatikot käyttäytyivät kuin turhautuneet lapset, kohauttivat loukkaantuneina olkapäitään ja väittivät tehneensä kaiken mikä oli heidän vallassaan tehdä.”
Kirjan yhdistys, Psykiatristen potilaiden etujärjestö PPE perustettiin siis sairaalaympäristön vastapainoksi. Sairaalan jäykkää hierarkkista ilmapiiriä, jota Andersson vertaa skitsofreenikon
perheeseen, vastaa yhdistyksessä ilmapiiri, jota kuvaa käsite gemenskap, Saaritsan suomennoksessa kanssakäyminen. Vertaisuus-sana ei vielä ollut käytössä, mutta ajatus oli.
Sairaalaympäristön vertauskuva, skitsofreenikon perhe toistui sitten näytelmässä Perheja sen elokuvaversioissa. ”Paraneminen, erilleen lähteminen sisälsi itse asiassa vakavan uhkan koko
perhesymbioosille ja samalla isän ja äidin omalle elämälle. Yhden ihmisen paraneminen kollektiivin avulla saattoi itse asiassa aiheuttaa kahden tai kolmen muun ihmisen sairastumisen, usein vaikeisiin masennustiloihin tai vakaviin fyysisiin vaivoihin.”
Vaikka yhdistys tuottikin pettymyksen Carlille ja Betttylle, se menestyi ja kasvoi yhteiskunnan tuella. Jossakin vaiheessa romaanin etujärjestöllä, PPE:llä, oli yli kaksisataa jäsentä, ja vastaavanlaisia yhdistyksiä perustettiin monissa mielisairaaloissa ja valtakunnallisen liiton perustamista valmisteltiin.
Veikkolan parantolassa tapahtuu
Romaanin tapahtumilla oli välitön todellisuustausta. Lokakuussa 1970 ylilääkäri Claes Andersonin ja työklinikan työnjohtaja Sulo Mannisen aloitteesta oli perustettu Veikkolan parantolassa
Psykiatrisesti kuntoutuvien etujärjestö PKE. Perustamiskirjan allekirjoittajat olivat Kari Lehtelä, Taina Nissilä ja Allan Wilén. Sääntöjen mukaan yhdistyksen tarkoituksena oli toimia psyykkisesti sairaiden ja psykiatrisesti kuntoutuvien etujärjestönä.
Myös Kuvien takana-romaanissa mainittu mielenterveysyhdistysten valtakunnallinen kattojärjestö oli jo kirjan ilmestyessä olemassa, Mielenterveyden keskusliitto perustettiin hieman PKE:n
jälkeen. Tammikuussa 1971 Veikkolan parantolaan kokoontui seminaariin nelisenkymmentä mielenterveys- ja potilasyhdistysten edustajaa eri puolilta Suomea. Claes Andersson piti alustuksen aiheesta ”Psykiatrisen hoidon tilasta Suomessa”.
Andersson kertoi alustuksessaan Ruotsissa tehtävästä neljän potilas- tai asiakaskeskeisen liiton yhteistyöstä ja toivoi Suomeen samanlaista kehitystä. Hänen mukaansa Suomessa psykiatrian sairauskäsitteistö on poikkeavan tai poikkeavaksi katsotun käyttäytymisen rekisteröintiä, luokittelua ja tämän pohjalta tapahtuvaa hoitoa, joka aina kohdistuu ylhäältä alaspäin. Perusvirheeksi
voitiin katsoa psykiatrisesti sairaiden ja psykiatrisesti terveiden ihmisten erottelu. Uutena tavoitteena pitäisi olla, että psykiatrinen hoito jatkuisi tarpeeksi pitkään ja potilas saisi tukea kaikissa kuntoutusvaiheen vaikeuksissaan eri instansseiden yhteistyöllä. (hoito-, talous- ja t yö).
Mielenterveyden keskusliittoa ei perustettu heti Veikkolan seminaarin yhteydessä, vaan myöhemmin samana vuonna Iisalmessa pidetyssä kokouksessa.
Yhdistys jakautuu kahtia
Elna Majander kertoo PKE:n historiikissa vuonna 1994, että hän, Veikko Päiviö ja ”Hannu” kokoontuivat 1–2 vuotta salaisesti. Tarkoitus oli saada silloinen puheenjohtaja eroamaan, varsinkin vuosikokouksessa 1983, jossa Päiviö oli vastaehdokkaana, mutta hävisi yhdellä äänellä, minkä jälkeen hän perusti Helsingin mielenterveysyhdistyksen. Nimi muutettiin myöhemmin HELMIry:ksi.. Jos PKE:n ja MTKL:n perustamisen lähtökohdat oli saatu Englannista ja Ruotsista, HELMI oli ajalle tyypillisemmin kotimainen toimija, jonka tarkoituksena oli: ”koota yhteiseen järjestöön kaikki mielenterveyden häiriöistä ja sairauksista kärsivät henkilöt ja toimia heidän tukijärjestönään.” Ajoittain Helmin voi ehkä katsoa edustaneen Claes Anderssonin kritisoimaa kurjistumisteoriaa.
Helmi-lehden 30-vuotisjuhlanumerossa todetaan, että Helmille oli luontevinta pysytellä mielenterveysseuran, MTKL:n ja PKE:n ulkopuolella itsenäisenä toimijana. Toimintasuunnitelmassa
vuodelta 1987 ilmenee myös suora maininta toiminnan erilaisuudesta. ”Toiminnallisen erilaisuuden vuoksi HELMI ry ei ole liittynyt MTKL:n jäseneksi…” Suurin ero nähtiin siinä, että MTKL
ei pitänyt painopisteenään yhteiskunnallista vaikuttamista vaan harrastus-, auttamis- ja virkistystoimintaa. Nyt, melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin, harva helmiläinen enää nyrpistää nenäänsä harrastus- auttamis- ja virkistystoiminnalle. Toisaalta MTKL:n säännöt määrittelevät sen puoluepoliittisesti ja maailmankatsomuksellisesti sitoutumattomaksi. Samassa Helmi-lehden numerossa kerrotaan, että kun Helmin jäsenluku oli noussut noin sataan, sille palkattiin RAY:n rahoituksella viisi työntekijää. Länsi-Pasilasta löytyi näille mielenterveystaloksikin kutsuttu uusi
kokoontumistila. Helsingin kaupungilla oli Pasilan puistotiellä kaksikerroksinen puutalo, josta tuli pääkaupungin mielenterveysyhdistysten uusi asemapaikka 1985. Tiloista jaettiin PKE:lle kaksi huonetta, HELMIry:lle neljä huonetta sekä talonmiehen kaksi huonetta ja myös joksikin aikaa Niemikotisäätiölle neljä huonetta.
PKE ja HELMI toimivat samassa talossa 17 vuotta, vuodesta 1985 vuoteen 2002. Rinnakkaiselo synnytti paljon kaksoisjäsenyyksiä, koska yhdistysten toiminnan linjaukset poikkesivat toisistaan, ja jäsenet poimivat molempien toiminnoista itselleen sopivimmat. PKE ylläpiti talossa suosittua Sumppi ja samovaari -jäsenkahvilaa, mistä ehkä johtui Helmin piirissä keksitty leikillinen
nimitys ”kahvikerho”.
Eron jälkeen Helmin toiminnan ja talouden kerrotaan laantuneen jäsenmäärän laskettua. Tällä hetkellä HELMIry on Suomen suurin yksittäinen mielenterveysyhdistys.
Vieläkö mielenterveysyhdistyksiä tarvitaan?
Yleisen käsitysten mukaan mielenterveysyhdistykset ovat syntyneet mielisairaalaympäristössä. Tosiasiassa Veikkolan sairaala ei ollut mielisairaala vaan ”parantola”, nykytermein paremminkin
kuntoutuskeskus. Tästähän tuli myös yhdistyksen nimi; PKE Psykiatrisesti kuntoutettavien etujärjestö. Kun tutkitaan mielenterveysyhdistysten historiaa, ei voi olla kiinnittämättä huomiota
kuntoutustavoitteeseen lääketieteellistä hoitoa jatkavana ja täydentävänä toimintamuotona. Keväällä tuli voimaan laki sosiaalisesta kuntoutuksesta, joka vasta etsii muotoaan. Olisiko mielenterveysyhdistyksiltä opittavaa?
Kuntoutukseen tähtäävien ja yhteiskunnalliseen muutokseen tähtäävien mielenterveysjärjestöjen yhteistoiminnan puute herätti keskustelua varsinkin viime vuosikymmenellä; MTKL:n
piirissä puhuttiin jopa ”järjestöllisestä skitsofreniasta”. Olisiko kuitenkin rakentavampaa nähdä tilanne oppihistoriallisesti ”anderssonilaisena” ja ”päiviöläisenä” järjestöperinteenä?
Pekka Saurin mukaan kansalaisjärjestöt alkoivat vetää väkeä puolueista 2000-luvun alussa. Viime aikoina järjestöt puolestaan ovat menettäneet väkeä suoralle kansalaistoiminnalle ja ns.
uudelle sosiaalisuudelle. Helsingissä se näkyy kaupunginosatoiminnan vilkastumisena, katukeittiöinä, kaupunkiviljelynä, aikapankkitoimintana jne. Internet ja sosiaalinen media tuntuvat joskus
vähentävän välittömien inhimillisten kontaktien tarvetta. Psykoterapiaa voi hankkia netistä pariltakin taholta. Kasvava joukko diagnoosin saaneita ihmisiä ei luota sosiaali- ja terveydenhuollon
palveluihin eivätkä kaikki vertaistukeenkaan. Nämä itsehoitokuntoutujat eivät näy tilastoissa. Miten uudet trendit vaikuttavat mielenterveysyhdistysten tarpeeseen ja niiden palvelujen kysyntään?
Yhteiskunta on muuttunut paljon 1970- ja 1980-luvulta. Yhteiskunnallisen vastakkainasettelun aika näyttää olevan ohi ja tilalle syntyy jatkuvasti uutta monikulttuurisuutta ja moniarvoisuutta.
Vanhat iskulauseet sorrettujen puolesta taistelusta kertovat 2010-luvulla enemmän näiden lauseiden esittäjästä kuin hänen edustamastaan järjestöstä.
Mutta mihin nykyään voi kuntouttaakaan, kun töitä ei ole? Samalla, kun yhdistykset hakevat kuntoutusmotivaatiota, isot konsulttiyritykset tekevät sopimuksia julkisen sektorin kanssa.
Evipro Oy:n vuosi sitten Tallinnassa järjestämään mielenterveyskonferenssiin osallistui helmiläisiäkin. Tällä hetkellä suurin valtakunnallinen kuntoutuskeskittymä näyttää olevan viime keväänä
toimintojen yhdistämisen kautta syntynyt KK-Verve Oy. Kun yhtymällä on muutakin liiketoimintaa, esimerkiksi koulutus- majoitus- ja ravintola-alalla, kuntoutuksen kustannukset on helppo
kattaa. Tällaisen kanssa mielenterveysyhdistysten tai edes keskusliiton on vaikea kilpailla.
Teksti: Juhani Weijola, kirjoittaja on vapaa suomentaja ja toimittaja, joka tutkii suomalaista psykokulttuuria ja sen järjestökenttää.
Kuva: Vierailu Nikkilässä 1987. 4. oikealta Veikko Päiviö