Murtuneet mielet

12.3.2015

Ville Kivimäki:

Murtuneet mielet.

Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945

WSOY, 2013.

 

Historiantutkija Ville Kivimäki on tehnyt tutkimuksen talvisodan ja jatkosodan vaikutuksesta sotilaiden mielenterveyteen. Hän kuvaa sodan uhan aiheuttamaa piinallista hermojännitystä: vilkaisu karttaan ja tietoisuus siitä, että sodan mahdollisesti syttyessä väestöltään alle nelimiljoonainen Suomi joutuisi sotimaan 170-miljoonaista suurvaltaa vastaan.

 

Olen tärähtäneiden vanhempien tärähtänyt lapsi

Rintamajoukoissa toimineiden sotilaslääkärien mukaan sotilaiden psyykkisten häiriöiden ensimmäinen aalto tuli heti sodan alkupäivinä ennen kuin tilanne tasoittui. Raskaiden viivytystaisteluiden lisäksi tiedot kotiseudun pommituksista huolestuttivat miehiä, jotka olivat epätietoisia tuhon suuruudesta. Yleisesti ottaen siviilien joutuminen väkivallan kohteeksi kuitenkin vahvisti sotilaiden taistelutahtoa, ainakin alkuvaiheessa.

Sotilaiden keskuudessa psyykkisille häiriöille löytyi heti sodan alussa sopiva nimitys: ”tärähtäneet”. Sana kuvasi osuvasti sitä, miten yleisiä psyykkisten häiriöiden syitä ankarat tykistökeskitykset ja pommitukset olivat.

Neuvostoliitto aloitti heti talvisodan syttyessä terroripommitukset Helsingissä kohteenaan mm. Hietalahden satama, jonka vieressä lapsuudenkotini sijaitsi. Ensimmäinen neuvostopommi tuhosi Bulevardilla sijainneen Neuvostoliiton oman suurlähetystön. Äitini vahingoittui juostessaan pommisuojaan. Isäni oli komennettuna rakentamaan Salpa-linjaa, jonka tarkoitus oli pysäyttää eturintamassa olleen Mannerheim-linjan kohdalla sattuvat läpimurrot.

Synnyin kesäkuussa 1944 samana päivänä, jolloin Neuvostoliitto aloitti massiivisen suurhyökkäyksen Karjalan kannaksella ja jolloin länsiliittoutuneiden maihinnousualukset saivat ensimmäisen sillanpääaseman Normandian rannikolla. Äitini joutui henkensä kaupalla siirtymään evakkoon isoäitini maatilalle Lohjan lähelle, jossa synnyin. Sodan jälkeen perheemme palasi Helsinkiin ja neuvostosuurlähetystön rauniot olivat lapsuuteni ensimmäinen leikkikenttä.

Tykistökeskitysten hirvittävä meteli jäi miesten korviin ja muistoihin. Järkyttävyyttä lisäsi se, että uhka oli näkymätön: lopulta oli sattumaa, osuisiko kranaatti kohdalle. Kivimäen mukaan järjissään pysyminen pommitusten keskellä vaati suurta henkistä ponnistusta ja jo varhain kysymys sotilaiden horjuvista hermoista ymmärrettiin itsekontrolliin liittyväksi ongelmaksi.

Sota täräytti rikki lapsuudenkotini myös henkisessä mielessä. Isäni ura lupaavana kaupunginorkesterin viulistina katkesi, kun hän joutui 25-vuotiaana vaihtamaan viulun jousen kivääriin ja kenttälapioon. Vanhempieni ura pienyrittäjinä katkesi, kun sota vei konkurssiin heidän pienen, konttorikoneita maahantuoneen liikkeensä. Minä olen siis toisen polven henkinen sotainvalidi.

Lisäksi olen perhettämme repineen luokka- ja kielisodan vammauttama. Isän puoleisessa suvussa on suomenruotsalaista yläluokkaa, upseereita ja arkkipiispoja. Äiti oli torpparin tytär itäisestä Hämeestä. Minusta tehtiin täysin kaksikielinen. Ensimmäisiin suomenkielen sanoihin kuuluivat ”painu takaisin äpäräsi luo, maalaistollo”, koska äidillä oli ennen avioliittoa syntynyt lapsi, mikä oli äärimmäinen häpeä vuonna 1936. Samana vuonna isäni veli tappoi itsensä, koska oli homo. Se oli niin ikään äärimmäinen häpeä syvästi uskonnollisessa suvussa. En ihmettele, että minulle tuli vaikea ahdistus, masennus ja itsetuhoinen olo. Sen sijaan ihmettelen, että olen yhä hengissä.

Heikompi aines poistettava yhteiskunnasta

Toisen maailmansodan aikaisen sotapsykiatrian ymmärtämiseksi on perehdyttävä lyhyesti psykiatrian saksalaiseen perinteeseen. Tulevat sotapsykiatrit omaksuivat nimenomaan ensimmäisen maailmansodan jälkeiset saksalaisvirtaukset. Vuosina 1914-1918 saksalainen sotapsykiatria ei olennaisesti poikennut ranskalaisesta tai brittiläisestä. Näissä kaikissa kolmessa armeijassa ”sotaneurootikot” olivat vaarassa joutua ankarien ja halveksuvien käsitysten sekä brutaalien hoitomuotojen kohteeksi. Itse asiassa saksalaisten psykiatrien kannat olivat muutamassa tärkeässä seikassa jopa lievempiä kuin Ranskassa ja Iso-Britanniassa. Saksassa hermonsa menettäneet sotilaat siirrettiin varsin systemaattisesti pois rintamalta eikä heitä yleensä hoidon jälkeen pyritty palauttamaan takaisin etulinjaan.

Tämä suhteellisen maltillinen näkemys joutui pian ankaran arvostelun kohteeksi. Marraskuun 1918 järkyttävä tappio ja sitä seurannut vallankumouksellinen sekasorto politisoivat entisestään saksalaispsykiatrien näkemyksiä. Sotaneuroosien väitettiin ilmentävän ”heikon aineksen” viallista, sairaalloista ja degeneroitua luonteenlaatua tai niitä pidettiin ”hysteerikkojen” näytösluonteisina oireina, joiden todellinen tavoite oli saada taloudellista hyötyä sotainvalidikorvausten muodossa.

Koska saksalaispsykiatrit olivat korkean perhetaustansa, koulutuksensa ja ammattiasemansa puolesta kuuluneet keisarillisen Saksan yläluokkaan, on tuskin yllättävää, että sodassa koettu tappio ja uusi yhteiskunnallinen tilanne olivat heille kauhistus. Natsit nousivat valtaan Saksassa vuonna 1933, minkä jälkeen sotapsykiatrian keskeinen tehtävä siellä oli yhä selvemmin valmistautuminen uuteen sotaan, jossa totalitaarinen valtio oli valmis käyttämään äärimmäisiä keinoja ”heikkoja aineksia” vastaan. Kivimäki painottaa kuitenkin, ettei orastava suomalainen sotapsykiatria ottanut oppeja niinkään 1930-luvun ”natsipsykiatriasta” vaan jo aikaisemmin radikalisoituneesta, Weimarin tasavaltaa edustaneesta saksalaispsykiatriasta.

Suomalaiset sotapsykiatrit olivat toisinaan hyvin ylimalkaisia sekoittaessaan niin sotaneuroosit kuin erilaiset henkiset ja moraaliset vajavaisuudetkin samaan kaatoluokkaan. Suomalaispsykiatrien artikkeleista (Kivimäen mukaan) myrkyllisin oli Y.K. Suomisen vuonna 1945 Sotilaslääketieteellisessä aikakausikirjassa julkaisema teksti ”Sota ja rotuhygienia”. Suominen oli toiminut Mustasaaren vankimielisairaalan ylilääkärinä ja jatkosodassa 11. divisioonan johtavana lääkärinä.

Suominen arvioi, että peräti 13 prosenttia kansasta ei ollut pelkästään hyödyttömiä vaan suorastaan haitallisia sotaponnistuksille. Puhtaasti teoreettisena olettamuksena hän pohti, että ”tiettyjen tuhansien” suomalaisten tappaminen itse asiassa parantaisi yhteiskunnan taistelukykyä.

Ajan henki

Kivimäen mukaan ei ole yllättävää, että 1940-luvun suomalaispsykiatrien kirjoituksissa viitattiin rotuoppeihin ja sosiaalidarwinismiin – ne eivät olleet tuolloin mitenkään äärimmäisiä mielipiteitä, vaan sosiaali- ja terveyspolitiikan valtavirtaa.

Tätä yleistä taustaa vasten Suominen ei siis ollut poikkeustapaus, mutta silti hänen jyrkkyytensä erottaa hänet muista. Hän käytti sotaneurootikoista ja muista (hänen mielestään) perimältään arvottomista ihmisryhmistä termejä ”loiseläjät”, ”lurjukset”, ”pinnarit”, ”syöpäläiset” ja ”roskaväki”. Hän näki kansakunnan organismina, jota sairasmieliset yksilöt uhkasivat kuin syöpäsolut ja hänen mukaansa lähes kaikki yhteiskunnalliset ongelmat palautuivat kysymykseen degeneraatiosta (rappeutumisesta) ja rodunvaalimisesta.

Kaikkia näitä asenteita ei kuitenkaan tarvitse jäljittää natsi-Saksaan: Suomessakin oli olemassa vahva vihaperinne etenkin kommunisteja ja venäläisiä kohtaan. Suominen, joka oli vuonna 1918 osallistunut heimosotaretkelle Itä-Karjalaan, kuului niihin valkoisiin aktivisteihin, joiden piirissä ryssäviha vaikutti voimakkaimmin ja jotka kohdistivat kansakunnan ulkopuolisiksi määriteltyihin ihmisryhmiin erilaisia tuhoamisfantasioita.

Historiantutkija Kivimäki on tehnyt selvityksen johtavien sotapsykiatrien sosiaalisesta taustasta. Hänen taulukkonsa mukaan johtavat sotapsykiatrit tulivat yläluokasta tai ylemmästä keskiluokasta: isien ammateissa oli kartanonomistajaa, yliopiston kansleria (Donner), kirkkoherra, rovastia ja arkkipiispaa (Kaila).

Suurin osa heistä oli valmistunut Helsingin Normaalilyseon kaltaisista kouluista ja myöhemmin lääkäreiksi Helsingin yliopistosta. Miehistä neljä oli sotinut kansalaissodassa valkoisten puolella ja opiskellut Saksassa. Kivimäki toteaa, että ne sosiaaliset taustatekijät, jotka olivat tyypillisiä sotapsykiatreille, samalla erottivat heidät keskivertosuomalaisesta. Köyhässä maaseutuvaltaisessa maassa psykiatrien perhetaustat olivat harvinaisen korkeita. Heidän tulevat sotilaspotilaansa edustivat juuri päinvastaisia yhteiskuntakerroksia.

Itsekin kirjoitin ylioppilaaksi Norssista (1963), jossa luokanvalvojanani oli tunnettu pedagogi ja reservinupseeri L. Arvi P. Poijärvi. Sodan aikana hän toimi valistusupseerina Sörkan kundeista kootuista sotilaista koostuneessa Ässä-rykmentissä. Norssissa sain topeliaanisen sotilaskasvatuksen sibeliaanisten itsetuholaulujen säestyksellä (”Kaunis on kuolla kun joukkosi eessä kaadut…”).

Kohti yleisinhimillistä moraalia

Ville Kivimäki tekee teoksensa loppupuolella yhteenvetoa suomalaisesta sotapsykiatriasta. Kivimäen mukaan siviiliin palanneet sotapsykiatrit olivat yleensä ottaen tyytyväisiä jatkosodan aikana saavutettuihin tuloksiin. Heti sodan jälkeen ilmestyneissä artikkeleissaan Yrjö K. Suominen esitteli rotuhygieenisiä pohdintojaan ja Konrad von Bagh suositteli omia ”jämerämpiä” toimenpiteitään tehokkaimpana tapana käsitellä psyykkisesti oireilevia miehiä.

Kivimäen mukaan entisistä sotapsykiatreista ainoastaan Lauri Saarnio loi kriittisemmän silmäyksen menneisiin sotavuosiin pohtien laajempia eettisiä ja yhteiskunnallisia kysymyksiä. Ensimmäistä kertaa suomalainen sotapsykiatri ilmaisi ääneen, että moraalinen ongelma saattoikin olla sodassa eikä niinkään psykiatrisissa potilaissa. Kansakuntia olivat kuljettaneet toiseen maailmansotaan poliittisiksi johtajiksi nousseet ”psykopaatit”, joiden vuoksi kokonaiset kansat olivat joutuneet kiihkoisänmaallisen ”sotapsykoosin valtaan. Sota itsessään vaurioitti kansalaisten eettistä ja siveellistä tajuntaa. Moraalisesti kieroutuneissa oloissa, jolloin ”uskotaan kuten aina ennenkin, että lainantaja on erehtymätön, voidaan pitää esim. pelkuruudesta rankaisua tai juutalaisten vainoamista moraalisena totuutena”.

Saarnio päätyi toteamaan, että itse asiassa monet sotaneurootikot olivat eettisesti hyvin herkkiä ja kehittyneitä yksilöitä, mikä saattoi osaltaan vaikuttaa heidän psyykkisiin ongelmiinsa sodan väkivaltaisissa oloissa. Tulevaisuudessa kasvatus olisi ihmiskunnan ainoa mahdollisuus välttää maailmansodan kaltainen tuho. Saksalaismallisesta auktoriteetti- ja kuripohjaisesta kasvatuksesta oli siirryttävä yksilölliseen kasvatukseen, joka rohkaisisi sisäistä kehitystä kohti yleisiä inhimillisiä moraalitunteita: jalomielisyyttä, oikeuden- ja totuudenmukaisuutta, vilpittömyyttä.

Teoksen kirjoittanut Ville Kivimäki ilmaisee kirjan lopussa varsin suoraan paheksuntansa suomalaista sotapsykiatriaa kohtaan: ”Haluankin ilmaista mahdollisimman selvästi, että nykynäkökulmasta katsottuna psyykkisesti murtuneiden suomalaissotilaiden kohtelu oli yleensä ankaraa sekä paikoitellen yksiselitteisen brutaalia ja halventavaa.”

Teksti: Olli Stålström

Lyhennetty versio artikkelista on julkaistu Helmi-lehden numerossa 4/2014