Erilaiset ystävät rikastuttavat elämää
Ystävyyssuhteet ovat monille meistä taustoistamme riippumatta yksi tärkeimpiä ihmissuhteita läpi elämän. On sanomattakin selvää, että kun ympärillä on tärkeitä ihmisiä emmekä jää yksin, on sillä valtavan suuri vaikutus elämänlaatuun ja hyvinvointiin. Haluamme olla tiivis osa yhteisöä ja omaa ystäväjoukkoamme. Itse huomaan, että etenkin yksin asuvana ystävien merkitys korostuu entisestään. Kun oman perheen perustaminen on viivästynyt, tuntuu tärkeältä, että elämässä kulkee mukana läheisiä ihmisiä, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia ja viettää yhteisiä hetkiä. Moni yksinelävä toteaakin, että ystävät muodostavat ympärille sen perheen, joka muutoin puuttuu, ja voin myös omalta osaltani tähän ajatukseen yhtyä.
Ystävyyttä ajatellen on tärkeää kohdata samanhenkisiä ihmisiä, joiden kesken kemiat kohtaavat, joiden kanssa jaetaan yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja molemmin puolin on hyvä ja mutkaton olla toisen seurassa. Luotettavuus ja rehellisyys ovat aidon ja kestävän ystävyyden kulmakiviä. Mikäli ne hajoavat palasiksi, menettää ystävyyden käsite kokonaan merkityksensä.
Välillä kuulee sanottavan, että ne lujimmat ja läpi elämän jatkuvat ystävyyssuhteet syntyvät lapsuus- ja nuoruusaikana, eikä aikuiseksi kasvettua uusien ihmisten kohtaaminen ja heihin syvempi tutustuminen ystävyysmielellä ole enää helppoa. Tähän näkemykseen on varmasti useita eri syitä. Oma kokemukseni on päinvastainen: vain harvat nuoruusaikaiset kaverit ovat pysyneet mukanani aikuisuuteen saakka. Parhaimmat ystävyyssuhteeni olen suurimmaksi osaksi solminut juuri hieman vanhempana.
Mutta aina ystävyyssuhteiden syntyminen ei tosiaan tapahdu käden käänteessä. Yksi tähän alkukankeutta tuova tekijä voi olla esimerkiksi johonkuhun vähemmistöryhmään kuuluminen. Valtaväestöstä jollakin tapaa poikkeaminen sekä ihmisten mielissä painavat ennakkoasenteet ja tiedon puute voivat tehdä yhteisen sävelen löytymisen erilaisista lähtökohdista ja taustoista tulevien ihmisten välille joskus haastavaksi. Itse olen kuitenkin luonteeltani optimisti ja uskon tämän johtuvan suuremmalta osin erilaisuuden kohtaamisen aiheuttamasta jännityksestä, hämmennyksestä ja aiemman kokemuksen puuttumisesta kuin arvomaailmaan liittyvistä negatiivissävytteisistä asenteista. Toki voin allekirjoittaa tämän uskomuksen pelkästään omien kokemusteni perusteella. Jokaisen taustat ja kokemukset ovat omanlaisensa.
Olen näkövammainen, ja se on tuonut mukanaan monenlaisia kohtaamisia hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Niiden kautta olen nähnyt positiivisuuden ja mutkattoman tutustumisen lisäksi myös niin ennakkoasenteiden kuin erilaisuuteen liittyvien pelkojenkin laajan kirjon, joka on ollut itselleni varmasti yhtä lailla hämmentävää kuin minä vähemmistöryhmän edustajana heille, sillä pidän itseäni aivan tavallisena, normaalia elämää elävänä ihmisenä. Se, millainen olen, on itselleni täysin normaali, syntymästäni saakka jatkunut olotila enkä useimmiten edes tiedosta olevani poikkeuksellinen muihin nähden.
Tuttavuutta tehdessä välillä huomaan toisen osapuolen olevan seurassani jännittynyt. Olen laittanut merkille, että suurimmat ihmisten mieliä askarruttavat kysymykset liittyvät siihen, kuinka paljon ja millaista apua missäkin tilanteessa tarvitsen, ja entä jos ei itse osaa auttaa oikein tai ollenkaan? Näenkö mitään, olenko täysin sokea? Voiko kanssani puhua aivan tavallisista asioista ja osallistua samanlaisiin aktiviteetteihin kuin näkevienkin ystävien kanssa? Joskus puhe on varovaista keskustelun toisen osapuolen yrittäessä kuumeisesti löytää oikeanlaisia sanoja, ettei hän loukkaisi minua mahdollisesti hölmöillä kysymyksillään ja kommenteillaan. Tämä kaikki minun on helppo ymmärtää – joskus meille uudet, vieraat asiat saavat meidät hämmennyksen valtaan, ne voivat herättää jopa pelkoa ja sellaisten lähestyminen arveluttaa. Reaktio on luonnollinen, eikä minulle millään tapaa loukkaava – olenhan uusissa tilanteissa ymmälläni joskus itsekin. Myös kysymysten esittäminen on kaikkea muuta kuin loukkaus. Kun rohkenee avaamaan suunsa, siten yleensä oppii aina jotakin uutta.
Toisinaan on haastavaa rakentaa luonteva väylä uusien ihmisten kohtaamiseksi ja aloittaa small talk -tyyppinen keskustelu heidän kanssaan esimerkiksi tilaisuuksissa, joissa ihmisiä on paljon ja muut ympärillä tuntuvat jo uppoutuneen keskusteluihinsa ja kovaa vauhtia löytävän uusia tuttavuuksia porukassa. Näkövammaisena katsekontaktin puuttuminen sekä muiden ihmisten sijainnin hahmottaminen näön kautta vaikeuttaa aloitteen tekemistä itse. Siksi ensiaskeleiden ottaminen tutustumisessa jää lähes poikkeuksetta näkevälle osapuolelle. Jos häntä sitten jännittää, eikä hän oikein tiedä mistä ja kuinka keskustelun kanssani voisi aloittaa, jää kontakti helposti luomatta kokonaan.
Olen kuitenkin ilokseni huomannut, että eläimet sulattavat ihmisten välisiä jännitteitä kuin huomaamatta ja auttavat ketä tahansa olemaan helposti lähestyttävä. Kun mukanani kulkee koirani, vetää se magneetin lailla puoleensa ihailijoita, madaltaa merkittävästi kynnystä lähestymiselle ja tarjoaa mielekkään aiheen jutustelulle. Eläimistä keskustelu siirtyy jouhevasti myös muiden asioiden äärelle ja näin alun jännitys on poissa. Jutustelun lomassa ihmiset saavat uutta tietoa, rohkenevat esittämään kysymyksiä ja lopulta huomaavat, että olen se aivan tavallinen itsenäistä elämää viettävä tyyppi, jonka kanssa voi vaikkapa matkustella, urheilla tai käydä yhdessä lasillisella tai ravintolassa syömässä. Olla rennosti omana itsenään.
Vain harvoin kohdalleni on osunut niitä ihmisiä, jotka ovat vältelleet minua vammaisuuteeni liittyvän negatiivisen asenteensa vuoksi. Niihin muutamiin tapauksiin, joihin olen joutunut törmäämään, olen oppinut suhtautumaan vain jättämällä sellaiset omaan arvoonsa. Koen, etteivät omiin arvoihini verraten niin erilaisen arvomaailman omaavat ihmiset ole minua varten. Olen aina ollut avoin monenlaisille ihmisille ja koen, että mitä enemmän lähipiiriini kuuluu erilaisista taustoista tulevia ystäviä, sitä rikastuttavampaa elämä minulle on. Omana itsenään oleminen rennosti ja huolettomasti tuntuisi niin erilaisella arvomaailmalla varustetun ihmisen seurassa vaikealta, enkä kaipaa ihmissuhteissani sellaista olotilaa. Siksi en jää suremaan, mikäli en riitä toiselle sellaisena kuin olen.
Olen tähänastisen elämäni varrella pohtinut paljon myös sitä, millainen ystävä haluan itse olla muille. Vaikeina hetkinäni, jotka sijoittuvat aikaan, jolloin kävin vielä peruskoulua ja koin syrjintää, kyseenalaistin sen, voisinko koskaan olla tasavertainen ystävä muiden kanssa. Tulisinko aina näissä ihmissuhteissani olemaan enemmän saavana kuin antavana osapuolena. Myöhemmät kokemukset ovat opettaneet näihin kysymyksiin liittyen valtavasti, ja olen ymmärtänyt olevani aivan tavallinen jäsen ystäväporukoissani, yksi muiden mukana.
Minun ystävyyteeni kuuluvat luottamuksen ja yhteisten hyvien hetkien lisäksi myös ilojen ja surujen jakaminen, toisen tukeminen vaikeina aikoina sekä auttaminen silloin kun apua tarvitaan. Koen myös tärkeänä huolehtia, etteivät ystäväni joudu tekemään asioita puolestani yhtään enempää kuin mitä he tekevät muiden ystäviensä puolesta. Suurimmaksi osaksi tämä on helppo toteuttaa, mutta joskus tästä on pakko puolin ja toisin joustaa. Välillä murehdin itsekseni sitä, onko esimerkiksi ravintolassa ruokalistan lukeminen ääneen heille kuormittavaa silloin, kun en ole syystä tai toisesta ehtinyt tutustua siihen ennalta tai tuntuuko vieraissa paikoissa liikkuminen kanssani työläältä, kun on muistettava sanallisesti mainita vaikkapa edessä olevista portaista. Näiden ajatusten hiipiessä mieleeni muistutan kuitenkin itseäni siitä, etteivät ystäväni todennäköisesti viettäisi aikaa kanssani tai pyytäisi minua mukaansa rientoihin ja reissuille, mikäli heidän kokemuksensa olisivat murheideni mukaisia. Olen aina halunnut kuitenkin myös korostaa, ettei ystävyys ole sama asia kuin avustajanani toimiminen, kenenkään ei tarvitse auttaa yli omien rajojensa ja myös minä olen aina valmis tarjoamaan apuani heille. Käyn kaupassa tai apteekissa, jos ystäväni itse ei siihen sairasvuoteelta kykene, kastelen kukat ja hoidan lemmikkejä lomamatkan ajan. Kaiken tämän teen vastavuoroisesti enemmän kuin mielelläni.
Erilaisiin ihmisiin kannattaa aina rohjeta tutustua. Heiltä voi oppia paljon, moninaisuus rikastaa elämää valtavasti ja yhdessä on mahdollista saada monia unohtumattomia kokemuksia. Uudenlaisen tilanteen edessä kannattaa pelko ja jännitys unohtaa, heittäytyä hetkeen omana itsenään ja antaa tutustumisen tapahtua omalla painollaan. Hölmöjä kysymyksiä ei ole, ja jutun juurta voi ammentaa vaikkapa jostakin ajankohtaisesta tapahtumasta tai säästä, mikäli ei muuta keksi. Tärkeintä on olla avoin, lähestyä ja tutustua rohkeasti. Uusia ystäviä on mahdollista saada milloin tahansa iästä tai muista ulkoisista seikoista riippumatta.
Minna Mononen