Toipumisorientaatio
Toipumisorientaatio on erittäin tervetullut viitekehys mielenterveyspalveluihin.
Mielenterveyden ongelmien hoidolla on ajoittain hyvinkin synkkä historia, joka kätkee sisäänsä valtavan määrän inhimillistä kärsimystä ja voimakkaan stigman.
Onneksi ajat ovat muuttuneet ja on luotu malli, joka kunnioittaa potilaan oikeuksia.
Se korostaa yksilön voimavaroja ja osallistumisoikeutta. Se luo toivoa mielekkäästä elämästä, jossa ihminen toimii subjektina, oman elämänsä asiantuntijana eikä objektina. Näin nousee esiin valtava määrä lahjakkuutta ja herkkyyttä. Hyvinä esimerkkeinä toimivat suuret taiteilijat, kuten Eino Leino ja Aleksis Kivi. Mielen sairastuminen ei liity älykkyyden tai luovuuden puutteeseen vaan usein täysin päinvastoin. Ihminen ei ole sama kuin sairautensa.
Toipumisorientaatio haastaa myös mielenterveysongelmien kanssa työskentelevät. Osalle tietysti on jo ennen tämän käsitteen syntyä sen arvot olleet heidän työnsä peruspilarit. Kuitenkin pitkään vallalla olleet sairaaloiden hierarkkiset mallit, medikalisaatio ja kaavamainen laitoshoito ovat estäneet tasaveroisen työskentelyn monissa tapauksissa. Aina tietenkään ei voi edes edetä potilaan omien odotusten pohjalta, koska itsetuhoisuus ja lääkevastaisuus voivat kääntyä vaaraksi.
1980–90-luvulla luodun Keroputaan mallin opit ovat levinneet hitaasti laajemmalle Suomessa, vaikka sen tulokset olivat loistavat. Opit, etenkin avoin dialogi, kuitenkin ovat levinneet ympäri maailman. Keskeisessä roolissa olivat myös hoitoon pääsyn nopeus, avohoidon ja sairaalan tiivis yhteistyö sekä tasa-arvoinen dialogisuus. Koska mallin mukaan kyse on vuorovaikutuksen ongelmista, hoito ulotetaan sosiaalisiin verkostoihin ja haetaan jaettua ymmärrystä. Hoidon tulee olla myös joustavaa ja ihmisen tarpeiden mukaista. Näin ollen monet sen arvot ja suuntaviivat ovat yhtä toipumisorientaation ajatusten kanssa.
Myös kokemusasiantuntijat ovat edistäneet hyvin toipumisorientaation käsitteiden juurtumista käytännön elämään. He ovat astuneet julkisuuteen omien toipumistarinoidensa kanssa ja tuoneet näin vahvaa toivon sanomaa. Mikään teoria ei ole kovin arvokas, jos se ei toimi käytännön elämässä. Kerron tässä nyt lyhyen pätkän omasta tarinastani.
Olen masennusta sairastava päihdeongelmainen henkilö. Raitistuin 2002 ja se mahdollisti suurelta osin toipumisen myös masennuksesta. Itselläni oli vaikeuksia uskoa mahdollisuuksiini päästä työelämään, koska opiskelut ja työelämä oli ollut hyvin katkonaista ja olematonta ongelmieni takia. Onneksi sain rinnalleni osaavia ammattilaisia, vertaistukea ja edistyksellisen oppilaitoksen Helsingin Diakoniaopiston. Matkallani kohtasin myös työntekijöitä, jotka enemmän tai vähemmän hienovaraisesti ehdottivat minua jättämään opiskeluhaaveeni.
Mieleen on jäänyt etenkin eräs neurologian lääkäri, joka vakavissaan kyseli minulta, hallitsenko kännykän ja sähköpostin käytön. Kun ihmettelin asiaa hän vastasi, että potilashistoriani mukaan aivojeni on pakko ollut vaurioitua pahasti. Olisin voinut jopa uskoa häntä, jos en olisi opiskellut jo lähihoitajaksi, joka seikka ilmeni myös papereistani. Mitään merkkejä ei myöskään aivokuvauksissa näkynyt. Minä en myöskään ole sama kuin potilastietoni paperilla.
Juuri tätä kirjoitusta tehdessäni olen saanut tiedon hyväksymisestä työnohjaajakoulutukseen. Se on paljon enemmän kuin koskaan uskalsin toivoa. Se on myös vahva todiste toipumisorientaation mukaisesta hoidosta, vaikka tämä teoria vasta nyt minulle alkaa tulla tutuksi.
Merja Jansson
Kuva: Tarja Ruusunen