Mörköjä, peikkoja, enkeleitä
”Mörköjä, peikkoja, melkein jo enkeleitä. Vihaa ja katkeruutta, melkein jo kuolemaa. Möröt ja peikot palaavat. Ne tulevat uniin ja pelottavat. Saavat minusta vallan, toivon vain hetkeksi.” Nämä lauseet ovat otteita kymmenen vuotta vanhasta runostani ja kuvaavat hetkiä, kun ahdistus oli rajuinta. Hetkiä, kun ahdistus valtasi mielen lisäksi koko kehon, joka ikisen solun. Hetkiä, kun ahdistusta ei päässyt karkuun, se ei jättänyt hetkeksikään rauhaan, ei helpottanut yölläkään.
Ahdistuksen on mielestäni tarkoitus kertoa meille jotain, joko fyysisinä tai psyykkisinä tuntemuksina tai molempina. Aina emme tätä tunnista, eikä se helppoa ole. Jokaisella ahdistus ilmenee omanlaisina tuntemuksia, eikä aina ymmärrä mistä on kyse. Ahdistusta ei pääse karkuun ja siihen kannattaa tarttua, sen sijaan että yrittää työntää sen pois. Pitkään kestäneen ahdistuksen kohdalla voi lopulta käydä niin, että emme halua luopua siitä, onhan se tuttu ja turvallinen tunne vaikka pelottava onkin.
Ahdistus voi viedä meiltä toimintakyvyn, joko osittain tai lähes kokonaan. Joudumme keskittymään ainoastaan siihen, että pysymme kasassa. Ahdistus voi olla fyysisesti niin voimakasta, että emme oikein pysty mihinkään ja mieli työntää ajateltavaa niin paljon kerralla, ettemme pysty niitä käsittelemään. Tai asiat ovat niin suuria, pelottavia ja tuskaisia, ettemme pysty niitä kerralla käsittelemään. Meidän täytyy käydä ajatuksia läpi monta kertaa. Lisäksi voi olla vääristyneitä ajatuksen kulkuja, jotka kerta toisensa jälkeen heittää meitä ajattelemaan negatiivisen itseen käännetyn vihan kautta, vaikka itse vihan kohde olisi joku tai jokin muu.
Arkikielessä heitämme ilmoille kommentin ”nyt kyllä ahdistaa”, joka voi olla hyvin erilainen kokemus kuin jonkun toisen ahdistus. Ahdistuksen määrää, laatua ja kokemusta ei voi millään mitata ja jokaisella on oma tapansa kokea se. Ahdistus voi yhtä hyvin olla se hetki, kun sydäntä tykyttää eikä oikein tiedä mihin arkiseen asiaan tarttuisi tai se voi olla hetki, jolloin ei enää kykene toimimaan, eikä melkein olemaan. Ei meinaa uskaltaa tuntea ja kokea. Ahdistusta voidaan helpottaa lääkkeillä tai vaikka rentoutusharjoituksilla. Ahdistuksen aiheuttaja ei kuitenkaan näillä keinoin poistu. Ahdistuksen kanssa eläminen vaatii voimia ja energiaa sekä asian hyväksyntää. Ahdistuksessa voi olla kyse sairaudesta tai tavasta reagoida asioihin. Eikä raja aina ole selkeä. Ahdistukseen olisi kuitenkin hyvä pysähtyä.
Meillä ihan jokaisella on mielenterveys ja aika monella meistä on jossain kohtaa elämää haasteita sen kanssa. Toivoisin, että joku päivä voisimme puhua avoimemmin mielenterveyden haasteista. Vaikka meillä olisi esimerkiksi voimakasta ahdistusta välillä, se ei tarkoita, ettemmekö voisi olla ihan yhtä hyviä ja pärjääviä kuin kaikki muut. Töissä ahdistus voi viedä hetkittäin keskittymiskykyä, mutta ihan samalla tavalla sen vie selkäkipukin. Olemme hyviä puolisoja, vanhempia, ystäviä, sisaruksia tai lapsia, vaikka välillä ahdistus hiipisi elämään. Joku läheinen voi jopa huomata sen ennen meitä. Aina ei tarvitse olla täydellisessä suorituskyvyssä, emmehän ole sitä fyysisestikään. Voisi jopa nähdä tiettynä vahvuutena elää hetkittäin ahdistuksen kanssa, silloinhan meillä on kykyä käsitellä ja ymmärtää sitä. Ja aina, ennemmin tai myöhemmin, olo helpottuu kyllä. Läheisen ahdistuksen näkeminen voi olla myös pelottavaa. Vaikka jollain tavalla pystyy toista ymmärtämään, kokee helposti, ettei pysty auttamaan riittävästi. Todellisuudessa läsnäolo, kuuntelu ja kädestä pitäminen riittävät.
Tänään kuvaisin ahdistusta ihan vaan peikkona. En ole päässyt ahdistuksesta täysin eroon. Luulen sen olevan osa persoonaani, tapaani reagoida asioihin. Enkä enää edes pyri pääsemään siitä eroon, olen hyväksynyt sen osaksi elämääni. Ahdistus ei ole minulle jokapäiväinen kaveri, vaan kyläilee silloin tällöin, vaatii vähemmän tilaa eikä satuta enää niin paljon.
Saila Turkka