Mykkä
Turtuneena katson Kauniita ja Rohkeita. Steffy Forrester itkee vuolaasti. Hänen kasvonsa näyttävät meikkien valuessa pitkin poskia, lopulta Alice Cooperin lookilta. Steffy itkee ja parkuu. Hän itkee ja parkuu niin rajusti, että hänen koko kehonsa tärisee. Hän putoaa polvilleen, jää maahan makaamaan. Hänen vartalonsa hytisee, mutta lopulta tyyntyy. Steffy enää vain nyyhkyttää. Lohduttomana, itkemisestä hauraana.
Suljen telkkarin. Vaivun mietteisiin. Minä varon tunteitani. Aivan kuin ne olisivat hauraita esineitä, jotka särkyvät käsiin. En uskalla koskea niihin. Uskallan vain katsoa. Mykkänä tuijottaa. Uskallan ajatella niitä tiiviisti, kuin toivoen, että ne tulisivat osaksi minua taas.
En ole aina ollut tällainen. Olen ollut ääritunteikas. Olen ollut värikäs, kiivas, riehakas. Olen ollut eloisa, hurjapäinen, riemukas. Muistan, kuinka taivaani värit vaihtuivat sekunnin sadasosissa. Muistan, kuinka tunsin onnea ja iloa, pelkästä juovuttavasta yhteydestä luonnon kanssa. Muistan, miltä tuntui olla läsnä itsessään. Aivan läsnä, omassa itsessä. Niin, että asuin itsessäni, ettei sisälläni ollut tyhjää, ettei sisimpäni ollut vain yksinäisten aaveiden linnake.
Nyt sisälläni asuvat surulliset haamut. Niillä on kaikilla minun kasvoni. Ne ovat väsyneet, uupuneet. Ne ovat kokeneet liikaa kipua, ne ovat nähneet liikaa kärsimystä. Ne ovat matkalla Kuoleman valtakuntaan, ikuiseen uneen. Ne odottavat. Ne odottavat pois pääsyä, lohduttavaa irtaantumista, maan päällisestä helvetistä. Ne eivät enää jaksa. Ja lopulta, ne liukuvat ulottuviltani. Ne liukuvat rauhaan, lepoon. Siellä ei ole enää tuskaa eikä vaikeuksia. Siellä on vain kalpea, kuulas valo. Rauhan ja rakkauden valo.
Silmistäni valuvat kyyneleet. En ymmärrä, mitä se tarkoittaa. Olen ollut kylmyyteen muumioitu. Eiväthän sellaiset itke? Mutta minä itken nyt.
Mieleeni palaavat kaikki menneet muistot. Kaikki menneet, rakkaat ihanat muistot. Ne ovat täynnä ikuista kesää. Ne ovat täynnä lapsuuden kesää, miltä tuntui hiekkatie paljaiden varpaiden alla, kun sitä juostiin kilpaa. Ne ovat täynnä mummolaa, ahomansikoita, läikkyvää järvenselkää. Ne ovat täynnä riemun paahtavaa aurinkoa, kun elämä virtasi minuun.
Mutta yhtäkkiä taivaani saartavat mustat pilvet. Ne peittävät hitaasti auringon, sen jokaisen hapuilevan säteen. Mieleni kovertaa pimeys.
Tunnen kyyneleet poskillani, ne virtaavat valtoimenaan. Itken kaiken suruni pois. Itken sen, kuinka yksinäinen olin lapsena, kuinka kiusattu, syrjitty. Itken jokaisen koulumatkan, jolta olisin tahtonut vain karata pois, paikkaan jossa kukaan ei tee kellekään mitään pahaa. Itken, kuinka viivyttelin välitunnit, ettei minun olisi tarvinnut kohdata ilkeitä lapsiparvia. Itken, kuinka en oppinut matikan kertotaulua, millaisen pilkan ja ivan kohteeksi jouduin. Itken, kun en osannut pelata pesäpalloa, kuinka minut jätettiin aina viimeiseksi valituksi joukkueeseen. Mutta eniten itken, kuinka minulla ei ollut yhtään todellista ystävää.
Itken, kuinka vierelläni ei ollut aikuista. Kuinka ei kukaan aikuinen edes koskaan saanut tietää, mitä tunsin. Kuinka en osannut avautua. Kuinka en osannut kertoa, kuinka paha minun oli olla.
Itkuni taukoaa. Hengitän happea keuhkoni täyteen. Päätä särkee, jomottaa. Ohimoilla tykyttävät suonet. Menen katsomaan itseäni peilistä. Kasvoni ovat värjäytyneet laikukkaiksi, pyyhin poskiltani räkää. Korvissa suhisee. Patterin kautta kuuluvat äänet naapurista. Siellä tapellaan. Jollain pauhaavat stereot. Jossakin veisataan karaokeralleja.
Kuuntelen sydämeni lyöntejä. Ulkona on alkanut sataa. Vesipisarat putoavat ikkunalaudalle rytmittömässä rytmissään. Minua alkaa nukuttaa. Käperryn sohvan nurkkaan, viltin alle. Käperryn aivan pieneksi mytyksi. Niin pieneksi, kuin pääsen. Painan silmäni kiinni. Kuuntelen vain sadetta. Hitaasti liu’un uneen.
Syvällä unessa, minä hymyilen. Hymy laskeutuu kasvoilleni pehmeästi, hapuilevasti. Hymy haroo tukkaani, hellästi kiertää hiussuortuviani pienten sormiensa ympärille. Voi hymy, minun hymyni! Minun aurinkoni. Hän on tullut takaisin. Pitkältä matkalta, kaukaisilta mailta. Unessa leukani mutristuu ja otsani kutristuu. Itku on jälleen tulla. Mutta tällä kerralla, vain itku ilosta. Itku onnesta. Katselen hymyä, minun aurinkoani, joka on minut herättänyt, pitkästä kiduttavasta kuolemasta. Katselen hymyä, minun hymyäni. Minun omaa, pientä rakasta kultaista hymyäni. Kuinka haavoittuvainen hän onkaan, kuinka hauraat hänen aurinkoiset säteet. Pienet valon siurut.
Hellyys palaa minuun. Rakkaus, palaa minuun. Tuuditan niitä sylissäni, en laske niitä pois. Hymyni hymyilee minulle. Minulle yksin ainoastaan.
Ja unen sisällä tunnen, kuinka aurinko täyttää sydämeni salin. Yksinäisten aaveiden linnan jokaisen huoneen. Sisälläni ei hengitä enää Kuolema. Sisälläni sykkii hehkuva valo. Hehkuva, varovainen elämisen riemu.
Herään. Avaan silmäni. Sade on tauonnut. Nousen avaamaan ikkunan. Ikkunalaudalla värisee perhonen. Pienen pieni perhonen. Se hypähtää kämmenelleni. Sydämessäni läikähtää. Poskillani lepää kyyneleinen hymy. En ollut mykkä enää.
Teksti ja kuva: Tytti Seppälä