Onnea etsimässä
Me suomalaiset olemme onnellista kansaa kertoi hiljattain tehty kansainvälinen tutkimusraportti. Perusteluina mm. se että meillä on hyvä elintaso, korruptoitumattomuus, kansalaisten tasapuolinen kohtelu, hyvä koulutus, toimiva terveydenhuolto jne.
Riittääkö se onnellisuuden perustaksi? Sitä on moni kysellyt tutkimuksen luettuaan.
Mitä onni on?
Onnellisuutta on tavoiteltu ja tutkittu niin kauan kuin ihminen on ollut olemassa. On pohdittu, mitä onni oikeastaan on? Vastauksista on löydettävissä ehkä kaksi päälinjaa. Ensimmäinen selitys tarjoaa sisäistä rauhaa onnen synonyyminä. Tätä mieltä oli antiikin filosofi Aristoteles, jonka mielestä sisäinen rauha syntyy siitä, että ihminen tekee hyviä tekoja (hyveitä). Myös kristinusko lupaa ihmiselle sisäistä rauhaa, joka merkitsee vapautusta huolista ja ahdistuksista. Edellytyksenä on luottamus Luojan huolenpitoon. Näille sisäisen rauhan määrittelyille on yhteistä, että onni on olotila vailla huolia, pelkoa ja ahdistusta. Tässä on oma viisautensa, koska yleensä juuri huoli karkottaa onnen.
Me nykyajan ihmiset olemme entistä yksilökeskeisempiä. ”Minä” on sisäisen huomiomme keskipiste ja olotila määräytyy sen mukaan, saanko sen mitä haluan. Tällöin kuvaan tulee vertailu muihin ja menestymisen vaatimukset. Harva kuitenkaan onnistuu ihmisten välisessä kilpailussa kaikilla mittareilla mitattuna, joten seurauksena on usein mielipahaa ja epäonnistumisen ja arvottomuuden tunteita. Tämä tunne ei ole onnea. Mielenkiintoinen kysymys onkin, toimiiko nykyinen yltäkylläinen elinympäristömme itseasiassa onnellisuuden esteenä.
Onnellisuusprofessorina tunnetun Markku Ojasen mukaan keskeinen pääsuuntaus onnellisuutta määritellessä on oman elämän kokeminen mielekkääksi ja merkitykselliseksi. Se tarkoittaa, että ihminen etsii ja löytää ne elämänarvonsa ja tavoitteensa, joita kohti haluaa mennä. Tavoiteltavat asioiden ei tarvitse edustaa mitään erityistä, vaan ne voivat olla yksilöllisiä mieltymyksiä luonnonsuojelusta puutarhanhoitoon tai käsitöihin. Mitä tahansa, mikä on ihmiselle tärkeää. Voi hakeutua paikkoihin, joissa mieli lepää, kuten luontoon tai vaikkapa kesämökin rauhaan. Myös ryhtyminen tehtäviin, jotka edustavat omaa vahvuusaluetta, synnyttää onnistumisen kokemuksia ja sitä kautta mielihyvää.
Hyvien ihmissuhteiden on todettu olevan yksi onnellisen elämän kulmakivistä. Ihmiset eivät ole kuitenkaan tasa-arvoisia tämänkään mahdollisuuden suhteen. Jos on ollut onni kokea turvallinen lapsuus, on helpompi luottaa ihmisiin ja saada hyvät sosiaaliset taidot, jotka helpottavat elämää aikuisuudessa. On kuitenkin olemassa suuri joukko, jolle ei ole käynyt näin hyvin. Mielenterveyden ongelmista kärsivillä on monia onnen esteitä: ahdistusta, pelkoa ja kelpaamattomuuden tunteita. Masentuneen voimat eivät riitä ponnisteluun ulkopuolelta asetettujen kriteerien saavuttamiseksi. Seurauksena on yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta ja syrjäytyneisyyttä.
Onko onni löydettävissä?
Toivottomuus on Ojasen mielestä yksi suurimpia onnellisuuden esteitä. Kuinka masennuksesta kärsivä voisi löytää toivon, joka antaisi potkua ja voimaa ponnisteluun paremman elämän tavoittelemiseksi? Ongelma on usein siinä, että käytämme omina mittapuinamme kilpailuyhteiskunnan vaatimuksia, jotka ovat omiaan aiheuttamaan epäonnistumisen tunteita ja itsensä mitätöimistä. Kunpa voisimme tietoisesti luopua näistä ja ryhtyä tavoittelemaan omalle elämällemme mahdollisia ja sisäistä tyydytystä tuottavia tavoitteita.
Uusissa mielenterveyden hoitomenetelmissä nostetaan esille toiveikkuutta hyvän elämän mahdollisuuksiin. Esim. toipumisorientaatio-hoitosuuntaus (Recovery) korostaa, että ihminen voi elää hyvää elämää myös sairautensa kanssa, jos hän saa noudattaa omia mielenkiinnon kohteitaan ja kokee tulevansa hyväksytyksi omana itsenään. Tällöin pääsee toteutumaan tuo edellä korostettu elämän merkityksellisyyden kokemus.
Uusi itsemyötätuntoa korostava hoitosuuntaus kannustaa lempeyteen ja myötätuntoon omaa kärsivää itseä kohtaan. Useimmiten olemme itse oman elämämme suurimpia kriitikkoja: olemme taipuvaisia moittimaan ja tuomitsemaan itseämme pienestäkin. Voisimme pitää tavoitteena asennetta, jolla yleensä suhtaudumme läheiseen ystäväämme. Lohdutamme vastoinkäymisen kokenutta, rohkaisemme ja tuomme esiin realiteetteja, joita ahdistunut ei itse näe. Tätä suhtautumistapaa omaan itseen siirrettynä kutsutaan itsemyötätunnoksi.
Apealla mielellä oleva näkee useimmiten vain häntä kohdanneet vastoinkäymiset ja epäoikeudenmukaisuudet. Pienet hyvät asiat jäävät kokonaan näkemättä. Jos voisimme poimia huomion kohteeksi tilanteet, joissa sattuma olikin myönteinen, jokin asia onnistui, saisimme yllättäen pilkahduksen iloa. Tämä voisi nostaa odotuksiamme toiveikkaampaan suuntaan. Hyvien asioiden tietoinen näkeminen lisää toiveikkuutta ja johtaa ajan myötä jopa kiitollisuuden kokemiseen. Kiitollinen ihminen tuntee olevansa “hyvän” ympäröimä ja uskaltaa sen voimin luottaa myös tulevaisuuteen.
Toisten auttaminen ja myötätunto on useissa tutkimuksissa nostettu jopa varmimmaksi keinoksi tuoda elämään odottamatonta iloa. Kun näkee olevansa toiselle merkityksellinen ja kykenevänsä helpottamaan hänen oloaan, myös oma mieliala kohenee. Tähän Helmi ry:n kaltainen kohtaamispaikka antaa paljon mahdollisuuksia.
Vertaistuki antaa iloa ja voimaa niin auttajalle kuin autetullekin. Emme ole yksin vaikeuksiemme kanssa! Lisäksi huomaamme, että maailmasta löytyy myös hyvää! Jopa iloa!
Hyvän näkeminen antaa toivoa ja mahdollisuuksia onnen tunteisiin.
Teksti ja kuva: Eija Honkala
psykologi, psykoterapeutti