Lobotomialapsi
Vuosia ennen sairastumistani luin lukiolaisena Ken Keseyn Yksi lensi yli käenpesän. Se teki minuun suuren vaikutuksen.
Romaani kertoo yhden mielisairaalan osaston potilaista ja arjesta, jota valvoo ylihoitaja Miss Ratched sadistisesti lääkepurkkeineen. Hänen vastapelurinsa on romaanin päähenkilö, McMurphy, vekkuli toisinajattelija, joka tuodaan osastolle, ”antamaan väriä ja vipinää”. Mutta McMurphy, erehtyy liian eläväiseksi ja anarkistiseksi osaston hoitojärjestelmälle. Hänet vaiennetaan. Hänelle tehdään lobotomia, joka tekee hänestä levollisesti tollottavan potilaan, zombin. Hän saa vapautuksen ystävältään, mutta vasta kuolemassaan.
Luulin aina, että kyseinen epäinhimillinen ja epähumaani hoitomenetelmä on jo historiaa. Että kukaan ei joudu McMurphyn osaan. Ettei yhdenkään mielisairaalan osastoa hallitse Miss Ratched. Olin väärässä.
Olin luonteeltani erityisen herkkä tunne-elämältäni, epävakaa lapsi, kuten ehkä McMurphykin. Kaikki tunteet ja aistimukset tunsin repivän voimakkaasti aikuisuudessakin. Iloni on riehakasta, värikästä, kun olen iloinen. Suruni on synkeää, kun olen surullinen. Pelkoni ovat painajaismaisia, kun olen peloissani. Vihani on silmitöntä, kun olen vihainen. Mutta onneni, hehkuvampaa kuin sata aurinkoa, silloin kun saan olla onnellinen.
Tunneherkkyyteni ja epävakauteni vuoksi sairastuin. En jaksanut kantaa sitä kaikkea tunnehelvettiä, joka osakseni määräytyi. En jaksanut kantaa, lohdutonta yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta. En jaksanut kantaa alituista huolestuneisuutta, hylkäämisen kokemuksia. En jaksanut kantaa epäkiitollista osaa, käsitellä toisten vaikeita tunteita, kuten aggressiota, häpeää, kaunaa, katkeruutta, kateutta ja mustasukkaisuutta, petetyksi tulemisen tunnetta. En jaksanut kantaa pelkoa, en jaksanut kantaa alituista ahdistusta.
Viimein kaikesta tästä sisäisestä tunnekuonasta johtuen sairastuin 28-vuotiaana ensimmäiseen psykoosiini. Minusta tuli ahdistuneen paranoidinen. Sain kroonisen psykoosisairaan diagnoosin. Minulle tehtiin nykyajan lobotomia: lääkittiin 13 vuodeksi persoonallisuutta lamaaviin antipsykootteihin, pitämään psykoottisuus loitolla ja kurissa.
Koko 13-vuotisena ajanjaksona, huomio kiinnitettiin ainoastaan psykoosioireisiin, ei syihin. Ketään ei kiinnostanut ryhtyä purkamaan edes psykoosieni aiheita. Ei vaihtuvien lääkärieni, ei terapeuttini. Massiivisesta lääkityksestä huolimatta, olin kaoottisten pelkotilojen ja ahdistuksen syövereissä. Olisin tarvinnut traumahoitoa, mutta minulle tehtiinkin vain diagnostinen hoitovirhe. ”Sinuun tuota lääkitystä kyllä uppoaa”, sanoi terapeuttini vain ylimalkaisesti, kun lääkärin määräämät hengenvaaralliset ääriannoksetkaan eivät pitäneet pelkojani poissa, kun sellaisen hetki tuli. Ja taas pumpattiin lisää antipsykootteja.
Lopulta en tuntenut mitään. En osannut itkeä, en nauraa. Tunteakseni edes jotain hakeuduin maniassani psyykettä turmeleviin kokemuksiin. Vaurioittaviin miessuhteisiin, itsetuhoisiin elämäntapoihin. Rajattomuuteni vuoksi tulin raskaasti hyväksikäytetyksi monin eri tavoin. Eikä sekään miltään tuntunut.
En muista noilta vuosilta mitään. Vain pölyisiä, sumuisia ajatuksen hahtuvia, tilanteista, ihmisistä ja tapahtumista. Muut ikätoverit opiskelivat, perustivat perheen, menivät töihin, loivat uraa, harrastivat, elivät. Minä olin lääkeheittopussi, lääketehtaiden lobotomialapsi.
Että otin määrätyt lääkkeeni, on monen hirveän perustekijän summa. Otin ne, koska olin luonteeltani kiltti, tunnollinen ja tottelevainen. Koska rajani oli jo varhaislapsuudessa pahoin rikottu, etten osannut niitä aikuisuudessakaan suojella, varjella, pitää omia puolia. Koska olin hylkäämispelostani johtuen niin miellyttämishaluinen, että suostuin mihin vain, etten menettäisi sitä ihmistä, tässä tapauksessa terapeuttiani, josta olin riippuvainen. Koska en osannut enkä uskaltanut sanoa kenellekään: ”EI”.
Hoitotahon olisi pitänyt tuntea vastuunsa. Hoitotahon olisi pitänyt pureutua itsetuhoisuuteni juuriin. Hoitotahon olisi pitänyt syventyä siihen, miksi olin niin ahdistunut ja paranoidinen, miksi olin niin sairas.
Mutta minut jätettiin heitteille tuhoa-maan elämääni ja kun ahdistuin peloissani riittävästi, ahdistukseen määrättiin, lisää antipsykootteja. Sain kuulla laitoshoidossa ollessanikin, kuinka lääkityksestä huolimatta, en psykoottisuudestani koostu. Ja taas, lisää antipsykootteja.
Vasta viisi vuotta sitten, sain lääkärin, joka muutti hoitosuunnitelmani. Kaikki turhat antipsykootit purettiin. Diagnoosini viimein tarkentui ja aloin saada medikaalisestikin täsmällistä hoitoa.
Aloin voida paremmin. Hoidossa keskityttiin epävakaan tunne-elämäni vakauttamiseen. Hoitoni perustui tiiviiseen lääkärin tekemään seurantaan, omahoitajan kanssa käytyihin keskusteluihin sekä hänen antamiinsa kotitehtäviin. Minun piti käsitellä tunne-elämääni ja jäsentää säännöllisesti tunteeni, epävakaisen olon tullen, tunnepäiväkirjaan.
Tunnepäiväkirjan ja omahoitajan kanssa käydyt keskustelut olenkin kokenut itselleni ehdottomasti hyödyllisimmäksi hoitomuodoksi kuin mitä koko 13-vuotisena ajanjaksona sain psykiatriassa. Lääkäriänikin on kiittäminen, sillä hän oli lääkäreistäni ensimmäinen, jonka koin aidosti kohtaamistaitoisena psykiatrina. Hän ei antanut minun sluibailla omasta vastuustani kuntoutujana, kuntoutumisen toteuttajana.
Mutta kamalaa ja käsittämätöntä on, että McMurphyn kohtalo on edelleen potilaan arkipäivää, nykypsykiatriassa. Osastoilla yhä on hoitajia ja lääkäreitä, joiden peilikuva on Miss Ratched. Heistä kukaan ei vieläkään taida ymmärtää, millaista on tulla umpidoupatuksi lobotomialapseksi. Että he ovat sen lapsen traumatisoimisesta vastuussa.
Teksti ja kuva: Tytti Seppälä
”Lobotomia (kr. λοβόςτομή, sanoista λοβός ’aivosta’ ja τομή ’leikata, viipaloida’) oli 1940–1970-luvuilla käytössä ollut neurologinen hoitomenetelmä, jolla pyrittiin hoitamaan pääasiallisesti psyykkisesti sairaita henkilöitä. Lobotomiassa otsalohkojen yhteydet taaemmas aivoihin katkaistaan.” (Wikipedia)
