Voimavarat ja itsenäistyminen
Jouduin itsenäistymään aivan liian varhain. Puolustin äitiä väkivaltaisen isän takia. Menin äidin ja isän väliin äidin puolelle. Minusta tuli hyvin riippuvainen äidistäni, koska pelkäsin hänen henkensä puolesta. Äidistä tuli minulle enemmänkin kaveri kuin äiti ja ymmärsin myöhemmin, että näin asia ei olisi saanut olla. Turvaton olo oli arkipäivää. Isäni pelottelu ja uhkailu loivat kotiin pelon ilmapiirin. Turvallisuutta ei ollut, kun isän poissa ollessa pelkäsin, milloin isä taas tulee kotiin. Pelkäsimme isää yhdessä äidin kanssa. Pyrin olemaan näkymätön, jotta minusta olisi mahdollisimman vähän haittaa ja isä pysyisi rauhallisena. Olin kuin näkymätön lapsi Tove Janssonin muumitarinoissa. Isä ei juonut alkoholia, vaan oli väkivaltainen ihan selvin päin. Kaipasin lapsena niitä rajoja, joita naapurin lapsilla oli. Minulla ei niitä mielestäni ollut, sillä kasvoin rajattomana ja turvattomana saadessani ns. vapaan kasvatuksen. Minulla ei ollut myöskään kotiintuloaikoja, eikä meillä syöty yhdessä ruokapöydässä, niin kuin muissa perheissä. Ajattelin jo lapsena, että meidän perhe oli jotenkin erilainen. Kulissit yritettiin kuitenkin pitää pystyssä. Tästä kaikesta johtuen itsenäistymiseni horjuu ja vaihtelee edelleen. Itsenäistyminen heikentyi, eikä päässyt toteutumaan kunnolla. Yksin ollessani minulle tulee monesti avuttomuuden ja ahdistuksen tunteita kuin tyhjästä.
Minua kiusattiin koulussa jo alaluokilla ja ahdas koulubussi lisäsi ahdistusta. Kiusaaminen jatkui myös yläasteella. Se jättää pahat jäljet kenelle tahansa. Minulla oli erilaisia selittämättömiä pelkotiloja jo lapsena. Olin ujo ja sopiva koulukiusaamisen uhri. Ollessani 21-vuotias aloin saamaan pahoja ahdistus- ja paniikkikohtauksia. Ne alkoivat rajoittaa liikkumista julkisissa liikennevälineissä ja muutenkin elämässä. Terapian avulla rakennan elämääni kuin palapeliä ja pyrin tekemään siitä omannäköistä itselleni hyvää elämää nyt aikuisena.
Voimavarat hiipuvat pikkuhiljaa kuin huomaamatta. Yhtenä päivänä huomaa, ettei enää jaksakaan, kuten aiemmin. Tämä on tuttua varsinkin lapsiperheissä, jossa vanhemmat joutuvat venymään työn ja lastenhoidon välillä. Monet uupuvat ja sairastuvat työn paineissa masennukseen. Minulle kävi näin. Tein pitkää päivää toimistossa, kun yhtäkkiä havahduin, ettei yksikään paperi ollut liikahtanut päivän aikana työpöydälläni. Olin vain istunut tekemättä yhtään mitään. En pystynyt tekemään mitään. Jäin sairaslomalle ja myöhemmin työkyvyttömyyseläkkeelle. Tämä oli harmi, koska työ oli ollut aina hyvin tärkeä asia minulle. Tämän olen vasta monta vuotta myöhemmin oppinut, että on hyvin tärkeää hoitaa itseään ja huolehtia jaksamisestaan. Tällä hetkellä pidän tärkeimpänä tehdä itselleni mieluisia asioita. Se onnistuu parhaiten kuljettamalla voimavaroja tuovia asioita säännöllisesti viikko-ohjelmassa.
Tärkeimpinä voimavaroina pidän kuulumista joukkoon, perheen tukea, rakkautta, ystäviä ja osallistumista moniin erilaisiin asioihin. Siihen yhdistystoiminta luo hyvät mahdollisuudet. Tärkeää on saada vertaistukea ja antaa sitä mahdollisuuksien mukaan myös toisille. Sydäntäni lähellä on ollut aina musiikki, ranskan kieli ja liikunta. Ne tuovat myös aina hyvän olon. Valokuvaus ja sen mukanaan tuoma luonnon ja vuodenaikojen seurailu on minulle mielekästä puuhaa. Sitä voi jokainen tehdä haluamallaan tavalla. Se luo sisältöä ja antaa tarkoitusta elämälle.
Teksti ja kuva: Tarja Ruusunen