Elämässä, elämästä, elämään
Miltä tuntuu herätä uuteen aamuun, uuteen päivään? Kaiken kokemani helvetin jälkeen: ihanalta. Se että herään, on turvani ja suojani. Se on ainut, mihin tarraudun. Valo, mikä minua kantaa kannattelee.
Olen kärsinyt itsetuhoisuudesta sekä ajatuksin että teoin. Entinen sekakäyttäjä: viinaa, bentsoja ja reseptilääkkeitä viihteeseen – toinen toistaan tuhoisampia ihmissuhteita. Arvottomuuden kokemusta, syvää itsevihaa ja mitättömyyden tunteita. Milloin olen nähnyt itseni hyppäämässä junan alle, milloin heittäytymässä ratikan eteen. Kerran vakavasti yritin itsemurhaa. Keikuin viinahuuruissani kuudennen kerroksen parvekkeen kaiteella ja horjahdin.
Mutta se puoli, jolle horjahdin, on se, joka pitää minut vieläkin elävien kirjoissa.
Elämä on ihme.
Se oli kesäkuuta. Muistan, että olin tulossa lääkäriltä, jolla olikin minulle pelkästään hyviä uutisia, vaikka olin pelännyt pahinta ja suunnitellut ettei minua seuraavana päivänä enää ole. Kaikki rakkaimmat olin jo edellisenä päivänä hyvästellyt. Olin levollisesti päättänyt kuolla.
Mutta minä istuin ratikassa matkalla Mannerheimintietä sydämessäni lääkärin hyvät uutiset. Vieressäni jokelsi lapsi, jolle hänen äitinsä hymyili. Toinen sai uhmakohtauksen ja aiheutti äidilleen kiukunpuuskan. Kaupungin valot vilkkuivat, autojen jarrut kirskuivat ja liikennevalot kilkattivat. Minä vain kiitin kyynelsilmin elämää, kiitin sitä hetkeä, jossa sain olla osallisena, ja josta olisin jäänyt paitsi, jos olisin tappanut itseni.
Tuon kokemuksen jälkeen olen muuttanut ajatteluani. Hyväksyn sen, että alakulo on osa minua. Kuoleman hahmo, kulkee vierelläni. Mutta se on vain tunne. Niin voimakas kuin pimeyden varjojen voima, on vielä voimakkaampi ja kirkkaampi valo. Sillä ainoastaan valo murtaa pimeän muurin. Vaikka se olisi vain hentoinen säie, ainoastaan se kantaa, vie kohti vapautta ja elämää.
Vain elämä on vapautta, vapautusta. Elämä on vapautusta kuolemasta, sillä elämä on lahja. Jokainen, joka tänne on saanut syntyä, on elämän lahja. Elämisen oikeutta on vain niin vaikea ymmärtää ja käsittää. Varsinkin silloin, kun on vajonnut syvään masennukseen ja näkee ympärillään vain epätoivoa ja lohduttomuutta, eikä löydä muuta ratkaisua kuin elämänsä lopettamisen.
Minun lohtuni on ajatus seuraavasta aamusta. Jostakin sain taas voiman herätä. Jostakin sain voiman olla elossa tämän päivän. Jostakin saan voiman vain olla. Ja sillä samalla voimalla, aivan sillä samalla, saan levollisesti käydä nukkumaan ja luottaa siihen, että seuraava aamu taas kantaa.
Jokaisessa meissä on vahvuutta elää. Itsetuhoajatuksien syövereissä ihminen ei vahvuuttaan tunnista. Oman kuolonsynkkyyteni keskellä suostun todistamaan vain yksinäisyyttä, jonka alta sikiää vielä kipeämpiä tunteita. Turvattomuuden tunne. Arvottomuuden tunne. Pelon tunne. Tällöin on ehdottoman tärkeä muistaa, että tukea on. Vertaisuutta ja ammattilaisuutta, joilta saa turvaa, suojaa, lohdutusta, käytännön ensiapua.
Lopulta rohkaistun tunnustelemaan vahvuutta. Omaa sisäistä vahvuutta, vaikka siihen tuskin uskaltaa edes uskoa. Olen käynyt rajalla. Jos olisin pudonnut parvekkeen kaiteelta, minua ei tässä enää olisi kertomassa tätä kokemustani. En olisi koskaan saanut kokea sitä tunnetta ratikassa Mannerheimintiellä, että elämä on ihme. Enkä olisi koskaan herännyt tähän aamuun kirjoittamaan tätä kirjoitusta. En olisi herännyt elämään elämää. Niin paljon tahdon elämää. Elämääni, jota rakastan, enkä kellekään sitä pois antaisi.
Teksti ja kuva: Tytti Seppälä