Kun raskaus ei ole onnellisinta aikaa elämässä
“Jos jonain päivänä tulen raskaaksi, en ole enää ikinä onneton”, sanoin joitakin vuosia sitten miehelleni. Mielenterveysongelmista olin kärsinyt koko ikäni ja naiivisti uskoin,
että raskauden ja lapsen myötä kaikki ongelmat olisivat historiaa. Sitten eräänä aurinkoisena maaliskuisena päivänä 2010 tein positiivisen raskaustestin, ja sinä päivänä alkoi sellainen ahdistus ja tuska, jota en ollut vielä elämässäni tuntenut. Lähtökohdat elämälleni eivät olleet suotuisat, vaan koin insestiä ja muunlaista kaltoinkohtelua pikkutytöstä saakka. Apua ongelmiini sain vasta nuorena aikuisena. Ulkoisesti olen aina elänyt tavallista elämää ja olen salannut psyykkisen pahoinvointini ympäristöltä. Osa minusta viilteli ja mietti kuolemaa, kun taas osa minusta kävi koulut peruskoulusta maisterintutkintoon erinomaisin arvosanoin. Tuo osa meni myös naimisiin ja haaveili perheestä. Tuo osa uskoi myös siihen, että raskaus veisi huonostivoivan minän kokonaan
pois. En kuitenkaan tiennyt, kuinka kokonaisvaltaista raskaus olisi ja että sen sijaan, että se poistaisi kaikki ongelmani, se nostaisikin kaikki pahimmat kipukohtani näyttämölle. Odotan tällä hetkellä neljättä lastamme, ja jokaista raskautta on leimannut ja varjostanut ympärivuorikautinen huoli vauva voinnista. Itse asiassa en ainoastaan pelkää vauvan kuolemaa, vaan minulle se
väistämätön painajainen, joka tulee hetkenä minä hyvänsä tapahtumaan. Tämä kauhun tunne alkoi sinä samana päivää, kun tein ensimmäisen positiivisen raskaustestini. Ensimmäisen tunnin iloitsin: “Minusta tulee äiti! Miehestäni tulee isä! Meistä tulee perhe!”, mutta sitten pelot alkoivat vyöryä päälleni. Aloin ajatella, että miten ihmeessä, minulle voisi sattua jotain niin hyvää ja kaunista kuin oma lapsi ja ennen kaikkea, miten minun viallinen, saastainen kehoni kykenisi antamaan elämän niin monimutkaiselle olennolle kuin ihmiselle.
Apua erikoissairaanhoidosta
Kävin aluksi muutaman käynnin neuvolassa, mutta sieltä minut ohjattiin psyykkisten oireideni vuoksi yliopistollisen sairaalan äitiyspoliklinikalle. Onnekseni minut vastaanotti ihana ja
empaattinen lääkäri, joka näki, kuinka peloissani olen. Kerroin hänelle hyväksikäyttötaustastani ja ymmärrettiin, ettei ole hyväksi pompotella minua lääkäriltä toiselle, vaan hoito keskitettiin tälle
lääkärille, vaikka äitiyspoliklinikalla ei yleensä ole omalääkärisysteemiä. Kuukaudet raskaustestistä synnytykseen olivat piinaavia enkä saattanut ajatella mitään muuta kuin sitä, milloin
menetän poikani. Vaikka jokaisessa ultraäänitutkimuksessa todettiin, ettei vauvalla ole mitään hätää, minä vain odotin hetkeä jolloin jonkun minun tekemäni virheen vuoksi tulisi viimeinen
liike ja sen jälkeen kuolemanhiljaisuus vatsassani. Tuo kammottava virhe saattoi tulla mielestäni mistä tahansa tekemästäni asiasta: syön väärin, liikun väärin, jopa hengitän väärin. Lopetin
loppuraskaudessa jopa nukkumisen kokonaan, jotta voisin koko ajan vahtia, ettei lapsi vain kuolisi kohtuuni. Seuraukset valvomisesta eivät olleet hyvät, ja aloin saada vahvoja psykoottisia oireita.
Yhtenä iltana viereeni ilmestyi sinipukuinen hahmo, joka alkoi luetella, mitä saan tehdä ja syödä ja mitä en. Niin minut otettiin odottavien äitien osastolle turvaan ja seurantaan. Lopulta synnytys
käynnistettiin ahdinkoni vuoksi. Moni oli pelännyt, kuinka selviäisin vauvan kanssa ja kuinka pelkäisin hänen synnyttyään, mutta itse tiesin jo raskausaikana, että pelot kyllä hellittäisivät – eihän pieni ihminen olisi enää riippuvainen viallisesta kehostani. Olin oikeassa, ja vauva-arki sujui. Synnytyksenjälkeistä masennusta minulla kyllä oli, mutta nuo oireet eivät olleet mitään verrattuna raskaudenaikaiseen pahaan olooni. Jälkitarkastuksessa sanoin tutuksi tulleelle lääkärilleni, että tee minulle sterilisaatio, etten enää koskaan tulisi raskaaksi. Lastani en katunut yhtään hetkeä, mutta pelkäsin uutta raskautta. Lääkäri ei kuitenkaan suostunut pyyntööni, vaan sanoi, että mieli voi hyvin muuttua. Hän oli oikeassa. Muistot raskauden kauhuista haalistuivat, ja jo puoli vuotta esikoisen syntymän jälkeen tulin uudestaan raskaaksi. Pienellä ikäerolla syntyi toinen poika, ja vuosi ja seitsemän kuukautta hänen syntymänsä jälkeen pieni tyttö. Neljäs lapsemme saapuu maailmaan puolestaan kolmen kuukauden jälkeen.
Kauhuja uudestaan ja uudestaan
Voisi luulla, että seuraavat raskaudet olisivat olleet ensimmäistä helpompia, sillä onhan minulla jo yksi elävä todiste siitä, että kehoni pystyy tuottamaan elämää. Niin ei kuitenkaan ole, vaan nyt
neljännelläkin kerralla epäluottamus ja viha kehoani kohtaan ovat massiivisia. Tälläkin kertaa raskauteni hoidetaan tiiviissä seurannassa äitiyspoliklinikalla jälleen samalla lääkärillä. Joka päivä minusta tuntuu, että minun täytyy pyytää anteeksi vauvaltani, että joutuu kasvamaan juuri minun kehossani. kun raskaus ei ole onnellisinta aikaa elämässä.Moni varmasti ihmettelee, miksi ihmeessä olen ryhtynyt tähän puuhaan yhä uudestaan ja uudestaan, kun raskaudet ovat niin vaikeita. Vastaus tähän on se, että minulla on voimakas tunne, että menneisyydestäni huolimatta minulla on oikeus lapsiini ja kaikesta huolimatta kykenen antamaan heille hyvän lapsuuden. Jos olisin jättänyt lapset tekemättä, koen, että näin antaisin pahointekijöideni vaikuttaa kaikkeen elämässäni, etten voisi heidän tekojensa tähden saada mitään kaunista elämääni. Tiivis äitiyspoliklinikka-seuranta ja gynekologin yhteistyö psykiatrian puolen kanssa tasoittavat tilannetta ja vointiani. Minun ei tarvitse jaksaa yksin. Voin puhua peloistani ja helpottaa jo pelkkä tieto siitä, että käynnistyspäivä marraskuussa on jo sovittu valmiiksi. Ei tarvitse elää sen epätietoisuuden kanssa, milloin vauva syntyy, vaan joka kerta käynnistyspäivä on ensimmäisestä raskaudestani opittuna sovittu jo hyvissä ajoin. Raskaana olemisesta en todellakaan nauti, mutta ihanien lasten lisäksi ne ovat tuoneet myös muuta arvokasta: minun on ollut pakko alkaa tutkia suhdettani kehooni ja menneisyyteeni aivan uudella tavalla. Olen joutunut väistämättä analysoimaan ja pohtimaan, miksi pelkään niin hirveästi, ettei kehoni pysty tuottamaan tervettä elämää. Olen väistämättä joutunut menemään syvimpään osaan minuuttani ja sen kipeimpiä kohtia. Tämän
raskauden jaksan myös jotenkin sen ajatuksen voimalla, että tämän lapsen synnyttyä perheemme on tässä: minä, mieheni ja neljä rakasta lastamme.
Teksti: Aikuinen lapsi