Uniminä
Näen toistuvasti saman unen. Katson itseäni peilistä. Näen alastoman ihmishahmon. Se on kalju, solakka. Sillä ei ole rintoja, sukuelimiä. Se olen minä. Minä ajattelen että minun on hyvä olla, juuri siinä kehossa. Sille ei ole kukaan vielä tehnyt mitään pahaa. Mikään ei ole sitä vaurioittanut. Herättyäni itken. Surusta. Kivusta. Lohduttomasta ikävästä. Uniminä on poissa.
Kauhein kokemus minulle oli, kun kuukautiseni alkoivat. Jo lapsena päätin, ettei minusta koskaan tule äitiä. Siitä lähtien, kun minulle selvisi, miksi minulla on kohtu ja munasarjat, vihasin naiseuttani. Rintojani en ole arvostanut. Ne ovat kromosomioikku, kuin jos olisin mies, ja minulla roikkuisi siitin haarojen välissä.
Identiteettini on kehoni identiteetti. Sairastuttuani, lääkitysten myötä, androgyyni vartaloni muuttui. Minusta tuli nainen. Pyöristyin uhkeaksi. Minulle kasvoivat rinnat. Lantioni leveni. Ääriviivojani tunnustellessani, en tunnistanut vartaloani omakseni. Kadotin itseni. Kadotin yhteyden itseeni, siihen sukupuoliseen olentoon, joka minä sukupuoleton olen.
Pahimmalta minusta on tuntunut mahani, joka näyttää siltä, kuin olisin yhdeksännellä kuulla raskaana. En puhu anorektisesta laihuusihanteesta, vaan vatsani muodosta, joka näyttää äitiysvatsalta. Tämä tuntuu äärimmäisen väkivaltaiselta jo siitäkin syystä, etten koskaan ole halunnut tulla raskaaksi. Miltä tuntuu äidinvaisto; tarve synnyttää tai imettää, en tiedä. Lisäksi yhteiskunnassamme ei enempää korosteta naiseuden määritelmää, kuin raskaana olevalla naisella, odottavalla äidillä. Kaikki tämä on minulle täysin vierasta.
Olen jatkuvassa ristiriidassa kehoni kanssa. En tahdo ilmentää sillä mitään sukupuolta. Tuntuu pahalta nähdä peilistä sukupuolellinen nainen, joka ei missään määrin koe itse olevansa. Sitä vartaloa olen vahingoittanut, kohdellut kaikin tavoin kaltoin. Aivan, kuin se olisi jokin, jota täytyy piestä, hakata, viiltää, potkia, hutkia, raastaa, raiskata. Ja kaikki vain, että se lakkaisi olemasta. Että sen voisi riisua yltään kuin raskaan ja epäsopivan vaatteen, heittää tuleen ja katsoa sen roihuamista, palamista tuhkaksi.
Haluaisin oppia kehoani rakastamaan. Haluaisin oppia olemaan itselleni vain hyvä. Mutta se on hyvin vaikeaa. Olen juuttunut suruuni, uniminäni ikävään. Kuitenkin sukupuoleni sukupuoleton identiteetti on minussa. Minun sisälläni. Se lohduttaa minua.
Mielessäni palaan lapsuuteeni. Siihen hämmentävään onttoon oloon, kun kehoni ei tuntunut miltään. Kun tarkastelin ja vertasin itseäni, tyttöjen pukuhuoneessa, toisiin tytöksi nimitettyihin lapsiin. Kuinka he olivat niin tyttömäisiä. Heillä oli jotain, mitä minussa ei ollut. Heidän katseessaan, äänensävyissä. Heidän liikkeissään, eleissään, olemuksessaan. He sopivat kehoonsa saumattomasti, kommunikoivat sen kanssa yhteisymmärryksessä. Minä en. Minulla ei ollut sukupuolta, ei kehoa. Se hylki minua. Olin itselleni vieras, ulkopuolinen, muu.
Nyt yritän opetella, että minä itse rajaan kehoni ääriviivat. Minä itse määrään, missä ne kulkevat, miten ne kulkevat. Yritän opetella sijoittamaan itseni rajojen sisäpuolelle. Yritän opetella tuntemaan, mihin uniminäni kosketus loppuu, ja mistä oman hahmoni olevuus alkaa.
Minulle ja keholleni on tehty paljon pahaa. Minä itse olen tehnyt. En tahdo enää. Tahdon silittää ihoani, helliä ja hoivata. Tahdon aistia lihasteni liikkeen, kierrot ja ojennukset. Tahdon tuntea hengityksen keuhkoissani, kuulla veren kohisevan suonissani.
Tahdon vain itseni omakseni, oman kehoni. Huokosteni alastomuuden, sukupuoli-identiteettini nimettömyyden.
Uniminä astuu unesta. Asettuu minuun. Hän on minussa totta.
Teksti ja kuva: Tytti Seppälä