Muistoja lapsuudenystävästä
Minä muistan sinut sellaisena, kun kerran olit. Esitimme henkilöitä – tiedättehän – sellaista teinityttöjen keksimää sukutarinaa. Corleoneiksi niitä kutsuimme, sillä olimme katsoneet kaikki Kummisedät. Se alkoi, kun olimme 11-vuotiaita, mutta jatkui pitkälle aikuisuuteen asti. Parikymppiseksi. Minä tykkäsin esittää miehiä, yleensä yhtä. Nicholas Springfield sen tärkeimmän nimi oli. Nerokas rikollinen, naistenmies, juoppo. Sinä tykkäsit esittää naisia, yleensä useita. Muun muassa syyttäjä Jade Faulkneria, joka haastoi Nicholaksen oikeuteen. Kun tulimme täysi-ikäisiksi, viini tuli mukaan kuvioihin. Tapasimme juoda kesäisin Lappeenrannan linnoituksen kallioilla. Ja olla niitä henkilöitä – aina vaan niitä samoja. Enkä mitään tämän vertaista ole myöhemmin kokenut. Luulin olevani silloin elämän odotushuoneessa, mutta ehkä se oli parasta, mitä minulla on ollut.
Meillä oli muutama sääntö, joita ei saanut rikkoa. Tärkein niistä oli, että toisen henkilöitä ei saa tappaa. Ja minä rikoin sitä kerran, kun tapoin Pikku-Klausisi. Ärsyttävän pikkuvanhan mestarisalapoliisisi. Sen jälkeen viittasit aina asiaan sanomalla: ”Silloin kun sä tapoit mun Pikku-Klausin”. Tein teon iloisena, sääntöjen rikkomisen riemun vallassa, mutta silloin aloin tuntea ihan oikeaa syyllisyyttä. Sanoin sinulle: ”No voithan sä aina herättää sen henkiin!” Mutta sinä sanoit apeana: ”Se on jo kuollut…” En muista enää tarkkaan, mutta luultavasti se kuoli auto-onnettomuudessa, sillä kun halusimme päästä jostakin henkilöstä eroon, sovimme yleensä, että ne ovat kuolleet auto-onnettomuudessa.
Nykyään näemme kerran kesässä ja katsomme televisiota
Muistan sinut sellaisena, kun kerran olit. Punahiuksinen kulmikas rokkityttö. Tulit yhtenä kesänä meidän kesämökillemmekin. Joit juhannussahtia ja sain vetää sinut ylös pusikosta, kun jalkasi pettivät sinut. Serkkuni oli silloin pahassa iässä, oikea riiviö ja kauhukakara. ”Toi Ville on ihan kuin Doris Lessingin Viides lapsi”, sinä puuskahdit ja minä pahastuin serkkuni puolesta. Tiedätkö, nyt se on diplomi-insinööri. Ja se kysyi kerran minulta: ”Mitä sille Marille nykyään kuuluu? Se oli sellainen vähän pelottavakin hevari…”
Varastitko sinä elämäni, kun yhtäkkiä olit yläpuolellani? Otit ammatin, joka minun oli alun perin tarkoitus ottaa. Olit niin ylivoimainen, etten enää osannut mitään. En edes viedä roskapussia, vaikka olin kerran niin paljon parempi koulussa kuin sinä. Mutta tiedän, ettet sinäkään tullut onnelliseksi. Lapsesi eivät halua olla luonasi. Miksi luulen, että tyttäresi häpeää sinua? Näemme nykyään kerran kesässä. Sinä olet maaninen televisioruudun katsoja, joten vaihdettuamme kuulumiset tuijotamme loppuillan televisiosta jotain sarjaa. 10 suomalaista sarjamurhaajaa on yksi sarja, jota katsoimme silloin, kun minulla oli se maksullinen Discoverin käyttölupa. Ja sinä syöt. Että oletkin kova tyttö syömään. Mitä sillä ruualla oikein korvaat itsellesi?
Silloin jokin luottamus rikkoontui
Muistan sinut sellaisena, kun kerran olit. Ei meillä enää ole mitään. Ei enää mitään. Mutta saan sentään sinulta joulukortin joka joulu. Vuosi sitten sinä repäisit ja aloit seurustella naisen kanssa. Sain taas ihailla rohkeuttasi. ”Ihanaa olla niin, ettei enää tartte pelätä!”, sanoit, sillä kumpikaan meistä ei alkoholisti-isän tyttärenä koskaan oppinut luottamaan miehiin. Minä olen aseksuaali enkä halua yhtään kenenkään kosketusta. Mutta ei enempää siitä.
Minulla oli melkein impulssi sanoa toissa kesänä siellä Airbnb:stä vuokraamallamme kesämökillä ”Oltaisko taas henkilöitä?”, mutta häpeä esti. Olisitko ajatellut, että nyt tuota lapsettaa oikein big time vai olisitko sanonut: ”No kuule ollaan!” En koskaan saa tietää. Yritimme kirjoittaa tarinaakin sähköpostien välityksellä, sillä asummehan eri kaupungeissa. Mutta sitten sinä sanoit: ”Tuntuu kuin me oltaisiin taas parikymppisiä ja jatkettaisiin siitä samasta…” Etkä sanonut sitä mitenkään nätisti. Kertooko se, että minä halusin taantua ja sinä et? Silloin menetin kyvyn kirjoittaa kanssasi, ja jokin luottamus rikkoontui.
Muistan sinut sellaisena, kun kerran olit. Guns N’ Rosesin musta collegepaita päällä, tupakka kädessä. ”Sit tää Charley menis ja hakkais sen”, sinä sanoit tiukasti. Tuuli humisi metsätiellä ja juoksimme nopeasti lavalle rankkasadetta pakoon.
Maija Lindberg