Mielenterveys ja väkivalta

Maailmaamme on kohdannut viime viikkojen aikana laajamittainen väkivaltatekojen aalto. Myös Suomi joutui tähän mukaan Turussa tapahtuneen väkivallanteon seurauksena.

Kuten aina tällaisten tapahtumien jälkeen, esille nousee arvailujen ja olettamusten tulva: mikä aiheutti väkivaltateon? Onko kyseessä järjestäytynyt terrorismi, yksittäinen vihateko vai sairaan ihmisen hyökkäys muita kohtaan? Tämä on ollut myös omiaan lisäämään mielenterveyspotilaisiin kohdistettua epäluuloa ja lisännyt stigman taakkaa.

Väärästä leimaamisesta on tärkeää päästä eroon. Siksi on ensiarvoisen tärkeätä, että asiantuntijat tutkivat ja selvittävät tekojen motiivit: mikä selittää väkivallan käytön, miksi asianomainen teki tuomittavan tekonsa.

Aina tämä selvittely ei ole helppoa. Syyryhmiä on useita ja ne voivat kietoutua kunkin yksilön kohdalla toisiinsa.

Mielenterveyspuolen asiantuntijat toteavat tutkimustietoon nojautuen, että psyykkisesti sairaiksi diagnosoidut ihmiset eivät yleensä ole henkirikosten takana. Masennuksesta, ahdistushäiriöistä tai esim. skitsofreniasta kärsivät ovat pikemminkin vetäytyviä ja arkoja ihmisiä. He mieluummin vetäytyvät sosiaalisista kontakteista kuin ovat kiistelemässä tai nostattamassa aggressioita. Mielenterveyspotilaiden osuus henkirikoksista onkin MTKL:n tilastojen mukaan vain noin 14%:n luokkaa.  Näin ollen suurimman osan näistä teoista tekevät muut, “terveiksi” luokitellut ihmiset. Keitä he sitten ovat?

Mistä väkivallanteot johtuvat?

 Vankiloihin tuomitut ovat syyllistyneet mm. väkivaltatekoihin, joista he kärsivät rangaistustaan. Mutta mikä on aiheuttanut tämän teon? Kysymys on monitahoinen. On todettu, että monet vangeista ovat jo lapsuudessaan traumatisoituneita, kaltoinkohtelun, hylkäämisten ja väkivallan uhreja. Omat tunteet on usein jouduttu piilottamaan ulkopuolelta uhkaavan rangaistuksen takia. Tästä taustasta voi seurata, että myöhemmin elämässä kyky sietää uusia vastoinkäymisiä ja pettymyksiä on heikentynyt. Omien tunteiden hallinta pettää ja johtaa vihatekoihin ja sitä kautta rikoksiin. Katkeruuden tunteet eivät välttämättä helpotu muurien sisään eristämällä. Siksi vankiloissa tarvittaisiinkin lisää mielenterveyden kuntouttamiseen tähtääviä toimenpiteitä.

Hallitsemattomia tunteiden purkauksia tapahtuu tietysti muutenkin, niin sanotun normaaliväestön keskuudessa. Jonkin väkivaltaisen teon takaa saattaa löytyä ihminen, joka yllätykseksi jopa itselleen on menettänyt harkintakykynsä ja syyllistynyt impulsiiviseen tekoon. Näissäkin tapauksissa on tärkeätä tutkia henkilökohtaiset motiivit ja taustat, jotta tekoon syyllistynyt ohjataan sen mukaisesti oikeaan suuntaan: joko kärsimään rangaistustaan tai psykiatrisen avun piiriin. Näitä impulsiivisia vihatekoja voivat olla laukaisemassa henkilökohtaiset pettymykset, yksinäisyys sekä syrjäytyminen yhteiskunnasta ja avun piiristä.

Mikä johtaa terrorismiin?

Kuinka sitten terroristinen teko poikkeaa näistä? Terrorismi on tarkoitushakuista joukkovastarintaa jotain systeemiä kohtaan: valtiovaltaa, poliittista järjestelmää tai uskontojärjestelmää vastaan. Joissakin ääriuskonnoissa pidetään suorastaan oikeutettuna vallata alaa omalle uskonnolle ja hävittää vääräuskoiset. Mistä tämä terrorismin kasvu nykyisin syntyy? Mikä saa nuoret miehet radikalisoitumaan, eli liittymään näihin liittymään? Tähänkin lienee monia syitä.

On varmaan olemassa niitäkin suuntauksia, joiden ainoa ja keskeinen tavoite on levittää oikeaksi katsomaansa uskoa.  Kuitenkin tähän sekoittuu usein kaunaa ja vihaa jotain uhkana koettua ryhmittymää kohtaan. Terrorijärjestöihin liittyneiden nuorten taustoista löytyy myös usein suuria henkilökohtaisia pettymyksiä: ei ole löydetty “paikkaa maailmassa”, kotia tai yhteisöä mihin kuulua. Työn ja koulutuksen puute vie toivon tulevaisuudelta. On ehkä syntynyt katkeruus ympäristöä kohtaan, jonka koetaan vieneen elämältä mahdollisuudet.  Näissä tilanteissa liittyminen “kaltaistensa” seuraan voi tuntua houkuttelevalta. Tulkittaessa näitä tilanteita on vaikeaa pitää täysin erillään “aate” ja yksilön elämäntilanne. Ne tuntuvat kietoutuvan toisiinsa.

Nykyhetken suuren hämmingin keskellä voi vain toivoa, että väkivallantekojen syihin saadaan oikeat selitykset. Kun tiedetään, mistä teot johtuvat, voidaan tavoitella oikeita keinoja niiden estämiseen. Idealistinen ratkaisu olisi se, että kaikilla ihmisillä olisi oma tila, yhteisö ja toivo tulevaisuudesta. Tämä lienee kuitenkin erittäin vaikea toteuttaa. Tärkeää kuitenkin on, että todellisten syiden löytyessä loppuu myös hoidossa olevien mielenterveyspotilaiden ja mielenterveyskuntoutujien asiaton syyllistäminen.

Eija Honkala

psykologi, psykoterapeutti