Pahimmasta selviytyminen

Joka toinen vankilasta vapautunut uusii rikoksen. Tulee lisää ihmishenkien menetyksiä ja yhteiskunta maksaa jättisummia. Voisiko tätä suuntaa mitenkään kääntää?

Olisiko mitään tehtävissä uusien ihmisuhrien vähentämiseksi? Voisiko osan lisääntyvistä vankeustuomioiden kustannuksista kääntää ennaltaehkäisevään suuntaan? Voisiko nykyistä useamman vangin palauttaa yhteiskuntaan? Sitä pohtii tässä haastattelussa Veli-Matti Lehikoinen. Hän on vanki, jolla on tuomiostaan jäljellä noin kaksi vuotta Keravan avovankilassa.

Tehtyä tekoa ei saa tekemättömäksi. Veli-Matti haluaisi kuitenkin ehkäistä rikollisuutta ja vaikuttaa vankien hoidossa siihen, ettei uusia uhreja enää syntyisi. Haaste on melkoinen, mutta omien kokemustensa kautta hän on saanut lähituntumaa keinoihin, joilla voi olla positiivista vaikutusta suunnan muutokseen.

Vuorovaikutus ja itseilmaisu keinona traumoista toipumiseen

Veli-Matti on havainnut, että kun ihmisten välille syntyy positiivinen yhteys ja vuorovaikutus, paatuneinkin rikollinen voi alkaa nähdä itsensä jälleen ihmisenä. Hän saattaa löytää vielä uskon itseensä ja mahdollisuuksiinsa tässä yhteiskunnassa.

Vankilaelämää hallitsevat kovat ”viidakon lait” ja epäsosiaalisuutta ruokkiva ilmapiiri, koska vangit ovat usein jo lapsuudessaan traumatisoituneita ihmisiä. Lapsuusiän pahoinpitelyt, heitteillejätöt, seksuaalinen hyväksikäyttö ja koulukiusaaminen ovat luoneet otollisen maaperän päihteidenkäytölle ja rikollisille teoille aina henkirikoksiin asti.

Yhteiskunnan ja median mielipide ei tunne vankeja kohtaan myötätuntoa: he ovat saaneet ”ansionsa mukaan”, heille ei haluta antaa mitään ylimääräistä. Vankeusaika sinetöi jo lapsuudessa saadun hylkiön leiman. Tämän leiman saatuaan vangit mitätöivät usein koko loppuelämänsä.

Tähän leimaamiseen ja leimautumiseen Veli-Matti haluaisi saada aikaan muutoksen. Kipinä asiaan syntyi hänen omista kokemuksistaan. Hänkin oli valmis tuomitsemaan itsensä ”normaalia elämää ansaitsemattomana” yhteiskunnan hylkiönä. Siviilielämä ja kaikki muu entinen oli menetetty. Tulevaisuudella ei ollut suuntaa eikä merkitystä.

Sitten hän koki merkin muutoksen mahdollisuudesta. Vankilassa aloitettiin teatteriproduktio, johon Veli-Matti lähti mukaan. Harjoitusvaihe kesti viisi kuukautta. Sen kuluessa vankien keskuudessa alkoi syntyä aivan uudenlaista yhteisöllisyyttä, opittiin mm. sanomaan ”huomenta” ja ”kiitos”. Vangit huomasivat itsessään aivan uusia tapoja käyttäytyä. Ammattiohjaajan lempeän jämäköitä kehotuksia noudatettiin, ”nyt pojat tänne, otetaanpa käsistä kiinni, osoitetaan kaikki hämmästyksen tunnetta!” jne. Erityisesti kohtaukset, joissa piti ilmentää tunteita rakkaudesta, ikävästä tai myötätunnosta ravisuttivat vankien sydäntä.

Vastakkainasettelu kovan vankilakuoren ja inhimillisen, herkän tunteen välillä oli riipaiseva. Tunnetaso herkistyi heräämään suojakuoren alla. Alkoi syntyä yhteyttä ja vuorovaikutusta. Näytelmän esittäminen innostuneille katsojajoukoille toi uskomattomia kokemuksia. Pystyinkö minä siihen? Erityisesti paatuneimmilta vankilakundeilta saadut selkääntaputukset ja ihailevat kommentit saivat tuntemaan, että olen edelleenkin ihminen, minä, yksilö

Tämän kokemuksen voimaannuttamana Veli-Matti haluaa lisätä kaikkiin Suomen vankiloihin uusia kuntoutuksen muotoja. Itsensä ilmaiseminen on avainasemassa – jopa sellaisille vangeille, jotka ovat aluksi jyrkästi sitä vastaan. Teatteritoiminta soveltuu tähän hyvin, koska siinä ovat monet ilmaisun muodot samanaikaisesti mukana. Näyttelijäntaitoja ei tarvita. ”Ihmisyyden projektin” pitäisi kuulua vankilan arkeen samalla tavalla kuin liikunta tai saunavuorot.

Kynnyskysymys onkin, kuka veisi tätä toimivaksi havaittua kuntoutumisen muotoa eteenpäin? Rikosseuraamislaitos ja yliopistotutkimus tutkivat ja edistävät kuntoutumisen muotoja. Ongelmana on hyötytulosten mittaamisen vaikeus, mikä koskee kaikkia kuntouttamiseen tähtäävien toimintojen muotoja. Kuitenkin esimerkiksi parin teatteriammattilaisen palkkaaminen veisi vain pienen murto-osan yhden vangin vuosikustannuksista.

Empatiakasvatuksen tärkeys

Toinen mielenterveyttä edistävä ja rikoksia kauaskantoisesti ehkäisevä toimintamuoto olisi Veli-Matin mielestä empatiakasvatus. Tämän pitäisi olla hänen mielestään valtakunnallinen malli, jota alettaisiin toteuttaa jo 2-vuotiaille lapsille. Näytettäisiin mallia myötätunnosta ja toisen huomioonottamisesta, opeteltaisiin esim. halauksen kautta kykyä olla toisten ihmisten läheisyydessä. Tällaisen opetusohjelman myötä talttuisi koulukiusaaminen, se ehkäisisi monia vuorovaikutuksen ongelmia ja olisi ensiarvoisen tärkeä rikollisuuden ehkäisyssä. Näin kasvatettu sukupolvi osaisi toimia myös aikanaan parempina vanhempina omille lapsilleen. Väkivallan ja rikollisuuden kierre saataisiin kenties katkeamaan.

Koska yhteiskunnassamme on tapana leimata rikoksentekijät lopuksi iäkseen, heidän kuntoutukseensakaan ei suhtauduta myötämielisesti. Traumatisoituneilta rikollisilta edellytetään, että heidän tulisi itse ”haluta parantua” ennen kuin heitä ryhdytään auttamaan. Se on mahdoton vaatimus ihmisille, jotka ovat lapsuudessa saamansa kohtelun vuoksi vahingoittuneet niin, etteivät usko omiin mahdollisuuksiinsa. Heitä voidaan esim. luovilla menetelmillä auttaa saamaan yhteys omiin inhimillisiin tunteisiinsa ja saamaan ymmärrystä omaan rikokseensa johtaneeseen tapahtumaketjuun.

Kysyn Veli-Matilta, mistä hän saa voimaa ja rohkeutta taistella näin avoimesti ja rohkeasti näitä ”tuulimyllyjä” vastaan? Hän vastaa: ”Yhdenkin uuden henkirikoksen välttäminen tämän kuntoutusmallin seurauksena palkitsee jo itsensä. Tärkeintä on ihmishengen pelastuminen ja veronmaksajilta säästyvät kymmenet miljoonat eurot, kun vapautumisen jälkeen ei enää tehdä uusia rikoksia.”

Eija Honkala