Tervehtimisestä
Tervehtiminen on tärkeää ihmisten välillä. Minulle tuo on itsestään selvää nykyään. Aina tuo ei ole ollut minulle selvää. Tämä siksi, että olen vakavasti koulukiusattu. Kun tarpeeksi kiusataan ja tervehdyksiin ei reagoida sekä eristetään pois sosiaalisesta ympäristöstä, niin tervehtiminen hiljalleen jää pois. Kun se jatkuu vuosia, et edes itse huomaa jättämäsi tervehtimättä. Lopulta se jää kokonaan pois. Tutut voivat tuohon tottua, mutta tuntemattomilta tulee kyllä kommenttia helpommin. Tuttuja kommentteja on: ”Säikähdin!”, ”Mitä!” sekä muita yllättyneisyyden merkkejä. Ihmisillä menee aikaa ymmärtää, että sosiaalinen kanssakäyminen on alkanut. Toki se vaikutti vahvasti heidän sanoihinsa ja muuhun reagointiin. En tuntenut tervehtimisen yleisiä sääntöjä.
Aikaa kului vuosia. En ollut oppinut tervehtimään. Tuttujen kohdalla sitä ei minulta varmaan edes odotettu. Jos odotettiin, en ymmärtänyt sitä. Toki meni vuosia tätä ymmärtämättä. Uusiin ihmisiin tutustuminen oli tosi vaikeaa. Oloni ei ollut kovin kiva. Toki osa ihmisistä tervehti minua ja se tuntui hyvältä. En kuitenkaan osannut vielä yhdistää mikä siinä kanssakäymisessä oli niin hyvää. Vaistomaisesti aloin reagoimaan toisen elekielellä tapahtuvaan tervehtimisen nostamalla käteni. Välillä jopa hymyilin. Pystyin jo reagoimaan tervehtimällä, mutten tehnyt sitä vielä säännöllisesti. Osasin kuitenkin hiljalleen vastata tervehdyksiin ja se oli jo tosi iso askel.
Muutama vuosi kului ja olin sosiaalisten taitojen kurssilla. Se oli kymmenen kerran kurssi, jossa kokoonnuttiin noin tunti kerrallaan. Yhden tunnin aiheena oli tervehtiminen. Se oli minulle ihmeellinen kokemus. Tervehtimisen säännöt opetettiin. Tyrmistyin, mutta tein lisää kysymyksiä. Koin omat kysymykseni tyhmiksi, mutta kysyin silti. Yllätyksekseni huomasin keskustelun käyvän tarkemmaksi. Tuli esimerkkejä kerrotun tueksi. Huomasin innostuvani kysymisestä ja vein harvinaisen paljon tilaa muilta tuon tunnin aikana. Sain vastauksia ja pidin aihetta typeränä. Kuitenkin onneksi sillä kertaa sanoin sen ajatuksen ääneen. Sain vastaukseksi: ”Kokeile kerran, sitten näet. Jos se ei tunnu hyvältä, ei sitä tarvitse noudattaa.” Kokeilin kerran. Yllätyksekseni tervehdykseen vastattiin ja juttelu alkoi. Vastaaminen oli luontevaa molemmilla puolilla. Oloni oli kuin punastuisin. Huomasin konstin tosiaan toimineen. Kokeilin sitä uudelleen. Se toimi edelleen. Sosiaalinen kanssakäyminen alkoi vihdoin kiinnostamaan. Ensimmäiset merkit ennustettavasti sosiaalisesta miellyttävästä toiminnasta alkoivat. Ilman tervehtimistä, kun tilanne ei ollut ennakoitavissa. Sosiaalisten taitojen kurssilla kerroin edistysaskeleestani ja vetäjä kehui minua. Kurssilla opetettiin myös keskustelun aloittaminen. Toki oli puhetta keskustelun aihealueista, mistä on hyvä puhua tai vaieta. Parhaiten minulle jäi kuitenkin mieleen kysymys: mitä kuuluu? Sen käyttöä ja merkitystä pohdittiin tarkoin. Vetäjä olikin todennut: ”Jos pitäisi valita yksi asia, jonka muistatte tältä tunnilta, tärkein lause on mitä kuuluu.” Kokeilin mitä kuuluu -lauseen käyttöä. Se oli juuri niin kuin opetettiin tunnilla. Ihmiset valitsevat itse, kuinka vastata siihen. Siihen voi vastata pitkästi tai lyhyesti. Siksi sitä kannattaa kysyä silloin kun on aikaa kuunnella ja kiinnostaa kuulla toisen sanoma. Se ei ole kiireessä kysyttävä asia.
Pidän tervehtimistä ihmisoikeutena. Sitä ei tule estää tai rajata. Mitä kuuluu kysymys pitää voida esittää siviilissä siviililtä siviilille. Olen kohdannut tahoja, jotka ovat rajanneet tätä oikeutta. Toivon tästä asiasta isoa keskustelua tämän artikkelin jälkeen. Tämä on yhden henkilön matka tervehtimisen ympärillä peruskoulusta nykypäivään.
Sami Juntunen