Pilvelläkin voi olla hopeareunus
Sitä aamua en unohda. Heräsin. Oloni oli omituinen, ajatukset olivat sumeat. Nousin hitaasti ylös ja kampesin itseni sohvalle. En tiedä kauanko siinä istuin, ajantaju oli kadonnut. Lopulta tajuntani muodosti ajatuksen: en voi, en pysty, en kykene lähtemään töihin. Mitä minun pitäisi tehdä? Väsymys ja uupumus sinänsä olivat olleet tuttuja tunteita jo kuukausien ajan, mutta nyt oli joku raja ylittynyt. Lopulta ymmärsin, että nyt oli aika turvautua ammattiapuun. En muista matkaani työterveyteen, mutta sinne lopulta päädyin ja sain diagnoosin: vaikea masennus ja krooninen unettomuus. Masennus- ja unilääkereseptin mukana tuli kuukauden sairausloma. Sairausloman päätyttyä kävin uudelleen tapaamassa lääkäriä, joka jatkoi sairauslomaa vielä toisella kuukaudella. Sen jälkeen palasin töihin, keskenkuntoisena, mutta työsuhdetta oli jäljellä neljä kuukautta ja ajattelin että sen jälkeen hoitaisin itseni kuntoon. Aivan niin ei kuitenkaan käynyt, sillä vastuiden loputtua romahdin täysin. Terveyskeskuksen ja akuuttipsykiatrian poliklinikan kautta päädyin sairaalaan, aluksi Laakson mielialahäiriöosastolle, sitten Malmin päiväsairaalaan ja lopuksi Auroran suljetulle osastolle. Yhteensä vietin sairaalassa vuosina 2010–2011 vuoden ja kaksi kuukautta.
Sairaalassa sairauteni arvioitiin uudelleen ja diagnoosiksi tuli kaksisuuntainen mielialahäiriö. Diagnoosi oli täysi shokki, minun oli vaikea uskoa sitä todeksi. Se kuitenkin selitti niin monia asioita historiastani, menneistä vuosista ja luonteeni epävakaudesta, että lopulta asia oli hyväksyttävä. Tunne-elämäni oli ollut yhtä vuoristorataa nuoresta aikuisesta lähtien. Oma sairauteni oli nopeasyklinen: mania- ja masennusvaiheita saattoi ilmetä samankin päivän aikana. Se ehkä oli myös syynä, miksei kukaan, minä mukaan lukien, osannut epäillä sairautta. Ajattelin, että kyse on luonteestani, joka yksinkertaisesti oli levoton ja rauhaton. Nukuin myös jatkuvasti vain muutaman tunnin yöunia, mutta olin vain tyytyväinen, sillä tekemisen puutetta minulta ei maniassa puuttunut. Minulla saattoi olla suuria kuvitelmia itsestäni. Mikään asia ei tuntunut mahdottomalta, oli kyseessä sitten työasia tai yksityiselämä. Minä pystyisin aivan kaikkeen. Saatoin ensin työskennellä maanisesti. Seuraavassa hetkessä lukitsin oven ja käperryin masennuskohtauksen vallassa tuolille tunneiksi.
Koska tunne-elämäni oli niin epävakaa, minun oli tasoitettava sitä jollakin. Se jokin oli alkoholi. Alkoholiin olin tutustunut jo nuorena, 14-vuotiaana, ja heti ensimmäisellä kerralla se sai minut tukevasti otteeseensa. Alkoholi poisti jatkuvan, jäytävän pahan olon, josta olin kärsinyt jo pikkutytöstä lähtien. Alkoholi sai minut tuntemaan itseni rohkeaksi, vapaaksi, rentoutuneeksi ja kauniiksi. Alkoholin käyttöni oli alusta lähtien ongelmallista. Se oli humalahakuista ja jatkui niin kauan, kun alkoholia oli saatavilla. Tyttäreni myötä lopetin alkoholin juomisen kolmeksi vuodeksi kokonaan. Valitettavasti en kuitenkaan pystynyt lopullisesti raitistumaan, vaan aloitin juomisen uudelleen. Minulla oli kuitenkin yksi motivaatio hillitä juomistani, ja se oli tyttäreni. Niin kauan, kun hän asui kotona, join vain silloin tällöin. En halunnut, että hän näkisi minua päihtyneenä tai lasin kanssa. Mutta kun hän aikuistui ja muutti kotoa toiselle paikkakunnalle opiskelemaan, minulta katosivat kaikki pidäkkeet. Töiden jälkeen maistui lasillinen viiniä. Vähitellen se vaihtui kahdeksi, lopulta jo pullolliseksi. Jos lähdin työkavereiden kanssa töiden jälkeen lasilliselle, heillä se jäi lasilliseen, minä jäin ravintolaan pilkkuun asti.
Joutuessani sairaalaan olin jo lopettanut juomisen, pakon edessä oikeastaan. Olin niin huonossa psyykkisessä kunnossa, etten enää edes jaksanut juoda. Sain paniikkikohtauksia enkä uskaltanut poistua kotoani. Sairaalassa vointini koheni pienin askelin, kun nukkumista saatiin kuntoon ja psykologin kanssa löysin tapoja paniikkikohtausten hillitsemiseksi. Kuitenkin kuntoutumiseni on vaatinut vuosien traumapsykoterapian, läheisten tuen ja säännöllisen elämän. Suurin kiitos kuuluu miehelleni Jarille, jolla on myös kaksisuuntainen mielialahäiriö ja joka on myös raitistunut alkoholisti. Hän vei minut ensimmäisen kerran alkoholistien vertaistukiryhmään ja niiden avulla olen onnistunut raitistumaan. Viimeisestä huikasta on nyt 12 vuotta.
Kun pääsin sairaalasta kotiin ja vointini kohentui sen verran, että aloin kaivata jotain mielekästä tekemistä päivisin, löysin Mielenterveysyhdistys Helmin. Ryhdyin käymään Helmissä pari kolme kertaa viikossa. Tein lounasta Helmin keittiössä. Sain onnistumisen kokemuksia, mielekästä tekemistä ja vertaistukea. Ennen kaikkea Helmi oli paikka, jossa saattoi toipua aivan rauhassa. Kukaan ei patistellut ryhdistäytymään tai ottamaan itseä niskasta kiinni. Helmiin saattoi tulla, oli kuinka hajalla tahansa, ja aina oli tervetullut.
Minulle tehtiin sairaalassa psykologiset testit, joiden mukaan kognitiiviset taitoni ovat heikentyneet ja muistin kanssa on ongelmia. En kyennyt palaamaan aiempaan ammattiini kulttuurihistorian pariin, mutta toisaalta minulle on avautunut aivan uusi ovi kokemusasiantuntijan roolissa. Se pitää minut kiinni yhteiskunnassa ja arjessa. Olen tehnyt kokemusasiantuntijan töitä Helsingin kaupungille neljä vuotta, myös Helmille toisinaan ja käyn luennoimassa sosiaali- ja terveydenhoitoalan opiskelijoille. Käyn sairaalan osastoilla tapaamassa potilaita, minulla on oma kokemusasiantuntijan vastaanotto Malmin psykiatrian poliklinikalla kerran viikossa ja olen mukana monenlaisissa työpajoissa ja suunnittelu- ja kehittämistyöryhmissä.
Sairastuttuani minun oli vaikea kuvitella tulevaisuutta. Ajattelin, että elämäni loppuu sairaalan suljetulle osastolle. Nykyään näen jo sen kuuluisan pilven hopeareunuksineen. Toisinaan sairauden vuoksi ei pysty palaamaan entiseen. Mutta elämässä tulee aina joka tapauksessa muutoksia. Sairastuminen voi avata myös uusia ovia ja tuoda elämään uusia asioita, joita ei muuten löytäisi. Minä olen löytänyt aivan uudenlaisen elämän ja uuden unelma-ammatin. Olen niistä kiitollinen.
Tuula Samulin