Laumassa
Olen saanut koko kuluneen vuoden olla emo mäyräkoiranpennulle. Hän on nyt jo yksivuotias koltiainen, mutta maailman ihastuttavin vekara. Rasittava, ärsyttävä. Rakastettava. Hän on vienyt sydämeni kokonaan.
Olen aiemmin kokenut omakseni kissat, josta minulla eniten eläinkokemusta onkin. Niissä minua on viehättänyt niiden vetäytyvyys. Olen peilannut niihin omaa itseäni. Omaa erakkotaipumustani, olla kokonaan irti sosiaalisista kontakteista. Pitää itseni erillisenä ja sulkeutuneena maailmasta.
Tuon pienen mäyräkoiranpennun myötä olen oppinut itsestäni uusia piirteitä. Koira on aktiivisen vuorovaikutuksellinen eläin. Sen tapa olla läsnä on konstailematonta. Se lukee kehoani, eleitäni, ilmeitäni. Aivan kuin hänkin viestii kehollaan. Milloin tapittaa suoraan silmiin ja huiskuttaa kysyvästi häntää, milloin painaa rintansa vasten maata, houkutellakseen leikkiin. Milloin kiipeää syliin, ja painaa otsansa vasten otsaani, tahtoakseen ruokaa, milloin taas rapsuttaa tassulla olkapäätä, ja vaatii päästä ulos.
Ja voi sitä riemun määrää, kun puen ulkohousut jalkaan ja nappaan avaimen. Tuo pikkuinen partakuono aivan sekoaa. Hänestä mikään ei voi olla hauskempaa, kuin päästä ulos, kurkistamaan ulkomaailmaa.
Olen ennen ollut todella kielteinen tutustumaan vieraisiin ihmisiin, joiden kanssa vielä heittää pintaläppää. Sellainen on ollut minulle kauhistus. Mutta nyt huomaan muutoksen itsessäni tapahtuneen.
Koirani lukee minua kuin avointa kirjaa. Hän lukee eleitäni, vaistoaa tunnevivahteet. Tämän vuoksi minulle on tärkeää, että kohtaisin lenkkipolkujen toiset koiranomistajat rohkeudella, kuin minun pikku luppakorvani innolla tutustuu lajikumppaniinsa. Olla oikeasti, ja aidosti avoin, kiinnostunut, ja hyväntahtoinen toista ihmistä kohtaan.
Enhän tahdo, että koirastani kasvaa arka ja pelokas. Eristäytyvyydestään kärsivä. En myöskään tahdo, että koirastani tulee omavaltainen rähisijä ja räkyttäjä, joka luulee olevansa ainut koira maailmassa ja jokaisen kulmakunnan kingi. En tahdo siirtää koiraani mitään tällaisia vaikeita tunteita. Sillä hän oikeasti vaistoaa. Hän vaistoaa sen, kuinka itse kohtaan ulkomaailman, omat lajikumppanit.
Koen itseni sosiaalistamisessa vielä avuttomuutta. Mutta joka kerta lenkit ovat sujuneet varmemmin. Uskallan ottaa kontaktia toiseen ihmiseen, osaan jutella niitä näitä. Pääasiassa ne jutut ovat koirajuttuja, mutta joka tapauksessa, keskustelen vieraan ihmisen kanssa!
Eikä mikään oikeasti ole korjaavampaa, kuin yhdessä toisen koiranomistajan kanssa nauraa vekaroidemme hoopoudelle. Heidän telmimiselle ja peuhaamiselle. Ja sille, kuinka he aivan liikuttavalla tavalla tutustuvat toisiinsa, avoimuudella ja vilpittömyydellä.
Mutta parasta on, kun tuo luppakorva itse kutsuu minut mukaan leikkiinsä. Kun juostaan ympäri leikkikenttää tai kun hän tuo minulle rakkaimman lelunsa, luun tai pallon, jota pitää heittää, jonka hän innoissaan noutaa, ja tulee syliin sitä järsimään. Silloin tunnen kuuluvani johonkin. Olen luottamuksellisesti jonkun oma. Laumassa.
Tytti-Marjukka Metsähele