Ringo ja viisi Androidia
Minulla oli yläasteella valinnaisena aineena konekirjoitus. Pidin kirjoittamisesta. Kun muutamaa vuotta myöhemmin asuin turvakodin väliasunnossa Myllypurossa, meillä oli eteisessä kolikkopuhelin. Jaoin asunnon keski-ikäisen naisen ja hänen pienen poikansa kanssa. Puhelimeen pystyi soittamaan kuten tavalliseen lankapuhelimeen, mutta me tarvitsimme soittamiseen aina kolikoita. Niitä tuli automaattisesti kerättyä mukin pohjalle. Turvakodin työntekijä kävi tyhjentämässä kolikot, kun se oli täynnä.
Myllypurosta muutin opiskelijasoluun ja ensimmäinen oma puhelimeni oli viininpunainen lankapuhelin. Pian hankin ensimmäisen gsm-puhelimeni. Se oli Ringo-merkkinen ja akku ei kestänyt lainkaan, eli käytännössä sen piti olla kiinni virtajohdossa aina.
Opiskelin viestintää ja työskentelin kristillisessä lastenlehdessä. Kirjoitin juttuni korppulevyille ja vein toimitukseen. Juttujen kuvat kuvasin filmikameralla. Työharjoittelussa Kirkko ja Kaupunki -lehdessä kirjoitin jo tietokoneella, mutta malli oli hyvin isokokoinen ja ohjelmisto yksinkertainen.
Ensimmäisen sähköpostiosoitteen minulle loi entinen miesystäväni vuonna 2003. Hänellä oli tietokone ja hän käytti nettiä. Vähitellen siitä tuli arkista. Oli digikamera ja kännykät. Ja musiikin kuunteluun MP3-soitin. Sitten tietokone meni rikki ja kaikki tiedostot sen mukana katosivat. Ostin kaksikin ulkoista kiintolevyä ja kasan muistitikkuja ja aloin ottamaan varmuuskopioita. Puhelin piti vaihtaa usein uudempaan malliin, vaikka vanha olisi vielä toiminut.
Ensimmäinen älypuhelimeni oli Lumia. Siihen ei saanut Whatsuppia eikä Instagramia. Sittemmin minulla on ollut jo viisi Android-puhelinta. Reittiopas ja karttasovellus ovat joskus tarpeen muutoin kaipaan vanhaan. Esimerkiksi sitä, kun oli sovittu tapaaminen Stokkan kellon alle, niin siellä tavattiin ja jos toinen oli myöhässä, niin tavattiin silti. Osattiin odottaa sen verran. Kun puhelin aiemmin soi, siihen vastasi, tietämättä etukäteen, kuka soitti. Laskujen maksamista ostarin maksupäätteellä. Viivakoodin tulokin tuntui aikanaan ihmeelliseltä.
Netti on mahdollistanut paljon uudenlaista yhteydenpitoa ja jakamista. Ihmiset, joilla on samoja kiinnostuksen kohteita, voivat löytää toisensa ympäri maailman.
Netti on myös vienyt ihmisiä fyysisesti etäämmäs toisistaan. Kun soitan terveyskeskukseen, automaattivastaaja ilmoittaa, että voin asioida myös verkossa. Ystävät eivät tapaa katsoakseen lomakuvia, ne jaetaan reaaliaikaisesti netissä.
Muutos eri muodoissaan on väistämätön osa elämää. Opettelen uutta sen verran kuin tarvitsen pärjätäkseni. Sympatiani on vanhuksilla ja toivoisin, että asiointitavoissa olisi enemmän valinnan vapautta.
Ostin juuri Polaroid-kameran. Se on oma tapani suhtautua tähän aikaan. Kuvissa ei ole minkään mittapuun mukaan riittävästi pikseleitä, mutta ne ovat fyysisesti olemassa. Kuvien hintavuus rajoittaa niiden ottamista ja niitä ei räpsi ajankuluksi.
Välillä en kirjaudu someen, koska en halua. En usko, että jään paljosta paitsi.
Teksti ja kuva: Satu Mäkinen