Luovuus elämässäni
Luovuus elämässäni
Joskus sorrun vertailemaan itseäni muihin: ”tuolla on niin hieno cv”, ”tuo on ihana äiti lapsilleen”, ”tuo on töissä ja toimintakykyinen ja auttaa muita”. Kaikissa muissa näen helmen, ihmisen ainutkertaisuuden, mutta itselleni olen kovin armoton ja tuomitseva. Nyt olen päässyt sen verran eteenpäin, että tiedän olevani luova. Se on vahvuuteni ja lahjani. Minulla on rikas mielikuvitus sekä voimaa että rohkeutta lähteä toteuttamaan ideoitani. Luovuuteni kanssa olen vahva ja itsenäinen ihan nyt ajankohtaisestikin tänä keväänä.
En lapsena mieltänyt itseäni luovaksi. Lapsuus oli selviytymistä elossa ilman tukea ja turvaa. Mutta ehkä myös lapsen selviytymiskeinot – kiivetä tiskipöydälle etsimään kaapeista ruokaa, syömään maitojauhetta ja kipeänä kietoutumaan vedellä kastelemiinsa pyyhkeisiin, kun lääkkeitä hän ei saanut koskaan – olivat luovuutta. En tiedä.
Luovan puoleni löysin, kun sain töitä kristillisestä lastenlehdestä lukion jälkeen. Kirjoitin satuja, tarinoita, ja rukouksia lehden takakanteen. Vuosia kirjoitin jatkokertomusta kahdesta pojasta, Villestä ja Pertusta. Nautin fiktiivisten maailmojen luomisesta ja vapaudesta.
Olen harrastanut monipuolisesti liikuntaa ja uusi sivu kääntyi, kun liityin esiintyvään nykytanssiryhmään yli kymmenen vuotta sitten. Ryhmässä ei ollut valmiita liikesarjoja ja koreografi ammensi hyvin paljon meidän ryhmäläisten persoonasta ja elämästä. Alku ei ollut helppo, mutta tiesin sen olevan mun juttu. En ole sen jälkeen voinut palata entiseen tanssin suhteen. Kun näen uuden tilan, näen sen mahdollisuutena ja miten kaikin eri tavoin se kutsuu liikkumaan.
Jos oma mieli ei ole tuottelias, voi aina lähteä liikkeelle kolmesta eri tasosta: lattiataso, keskitaso ja ylätaso. Millaista liikettä kehoni haluaa tuottaa jos en kontrolloi sitä? Tanssi ei ole suorittamista minulle enää. Se on jotain, mikä tapahtuu. Vuosien saatossa löysin paikkani ryhmässä herkkänä pienieleisenä tanssijana. Esiintymistilanteet tulivat tutuiksi ja vaikka muutoin elämässä joku asia pelotti, esiintyminen ei.
Olen saanut olla mukana tanssi- ja teatteriesityksissä ja luomassa niitä ammatti-ihmisten kanssa ja saanut vahvuutta siitä, että vaikka minulla ei ole tutkintoa alalta, on minulla paljon annettavaa. Vuonna 2010 sain työskennellä Eija-Liisa Ahtilan kanssa. Esitin pääroolin hänen teoksessaan Marian Ilmestys. Kohtaus, joka sai huomiota myös kansainvälisillä filmifestivaaleilla, oli se jossa aasi söi rastatukkaani ja nauroin. Tätä kohtausta ei tietenkään ollut käsikirjoitettu etukäteen, koska eläimet ovat spontaaneja. Kriitikko kirjoitti silloin: ”maailmassa on niin kauan toivoa, kun vielä hetkittäin haluamme ilahduttaa toinen toistamme”.
Tämän jälkeen olin valmis tekemään oman näyttelyn. Kuvasin nukkeja ja käsikirjoitin ääniteoksen. En tiedä, mistä se kaikki tuli, mutta se piti tehdä. Tiesin hyvin tarkkaan, mitä hain. Samoin kuin syksyllä 2016 tiesin, että haluan kuvata käsiä. Syntyi näyttely helmiläisten käsistä, joka on nyt valmis ja esillä. Kai se jonkun mielestä oli ollut hullu idea, mutta minulla oli vahva visio.
Sairauteeni kuuluu ajoittain paljon pelkoja ja rajoitteita, mutta luodessani olen vapaa. Tykkään ja uskallan kokeilla kaikenlaista ja jostain sitten vaan tietää, että tämä on se juttu ja tämä on se kuva. Uskon, että luovuuden kautta voin antaa. Sen avulla myös löydän paikkani maailmassa päivä kerrallaan.
Satu Mäkinen
