Tullisaaren kirsikankukat

Tällä otsikolla ei ole mitään tekemistä tämän jutun kanssa. Siinä on vain kauniita sanoja, joita tarvitaan ajatusten pakopaikaksi, kun elämä käy liian vaikeaksi.

Tullisaaressa ei varmaankaan ole kirsikkapuita ja missä se edes on, siitä en ole ottanut selvää. Kirsikankukkia voin  ajatella, mutta omenankukat ovat kipeä asia, koska niihin liittyy liian paljon tunteita, isäni kasvatti omenapuita ja niistä tuli rakkaita meille kaikille.

Perheellämme meni aika hyvin, kunnes tapahtui katastrofi: veljeni sairastui aivokalvontulehdukseen 16-vuotiaana. Minä olin silloin kuusivuotias.

Veljeni valitti kovaa päänsärkyä ja niskajäykkyyttä, hänet vietiin sairaalaan ja hän menetti tajuntansa ja makasi koomassa kaksi viikkoa. Kävimme äidin kanssa häntä katsomassa. Sitten veljeni heräsi koomasta ja pääsi kotiin. Vähän ajan päästä hän valitti kovaa kipua oikealla vatsassa ja arveli että se on umpisuolen tulehdus. Ei heti tajuttu, että nyt on kiire, kun veli pääsi sairaalaan, oltiin myöhässä, umpisuoli puhkesi ja aiheutti vatsakalvontulehduksen. Taas veljeni menetti tajuntansa ja makasi kauan sairaalassa emmekä tienneet paranisiko hän. Veli kuitenkin toipui, mutta kaiken tämän jälkeen hän ei koskaan tullut entiselleen.

Vain ongelmilla on siivet…

Seurasi vaikeita vuosia. Järkytyin koko lapsenmielelläni kaikesta siitä, mitä veljeni koki ja surin ja huolehdin yli voimieni. Ei kukaan meistä saanut mitään tukea eikä apua, piti vaan jotenkin pärjätä.

Kaikki tapahtumat jättivät jälkensä, meihin kaikkiin. Äidillä ja isällä ja vanhemmalla siskollani ei ollut helppoa. Veljeni oli matemaattisesti lahjakas ja kiinnostunut kemiasta ja fysiikasta, tutki ja teki kaikenlaisia kokeita, joiden seurauksena hän kerran onnistui polttamaan kasvonsakin. Ja taas sairaalareissu ja huoli ja tuska meillä kaikilla, mutta kasvojen iho parani.

Selvisin jotenkin koulusta ja pyrin ja pääsin kahteen yliopistoon, valitsin Helsingin. Opintojen ohella työskentelin kirjakaupassa ja lopulta opinnoista tuli sivuseikka ja gradu joutui pakastimeen.

Oli vahva epäusko itseen ja omiin kykyihin. Sitten sain mahdollisuuden opiskella täysipäiväisesti ja innoissani otin gradunteon ohella opinto-ohjelmaani kaikkea muutakin.

Olin juuri kirjoittamassa kasvatustieteen opintoihin kuuluvaa esseetä, kun puhelin soi. Minulle ilmoitettiin noin vain puhelimessa, että veljeni oli menehtynyt. Menin jonkinlaiseen shokkiin ja itkin ja huusin. Seuraava ajatus oli, että essee pitää palauttaa, tulostin sen ja vein yliopistolle.

Joku automaattiohjaus meni päälle, hoidin kaikki asiat, joita ihminen joutuu hoitamaan, kun lähiomainen kuolee. Sen jälkeen romahdin. Kävin Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön psykiatrin vastaanotolla jonkin aikaa ja lopulta hän kirjoitti minulle sairaslomaa ja lähetteen kuntoutustutkimukseen.

Kela tukee?

Mietin tässä mielessäni, että tuon otsikon Kela tukee? jälkeen kuuluisi kai hymiö, sellainen jossa isketään silmää. Kela nimittäin hylkäsi sekä päivärahahakemukseni että lähetteen kuntoutustutkimukseen. YTHS:n psykiatri sanoi, että mene työvoimatoimistoon, nähdään syksyllä.

Menin työvoimatoimistoon, mutta sieltä en saanut yhtään mitään, minulle vain virnuiltiin pilkallisesti. Koska olin opiskelija, en voinut saada työttömyystukea, en myöskään pystynyt mihinkään työhön. Jäin noin kahdeksan kuukauden ajaksi täysin tyhjän päälle, ilman mitään tukea, ilman mitään tuloja, ilman mitään hoitoa.

Pelkäsin mennä ovesta ulos, pelkäsin matkustaa bussilla, pelkäsin käydä kaupassa, metroa en voinut ajatellakaan, unohdin auton oven auki, unohdin missä auto on, en osannut ulos kaupasta ja rupesin itkemään, jäin kerran bussista paikassa, jossa olin käynyt kymmeniä kertoja enkä tiennyt missä olen.

Lopulta menin yksityiselle psykiatrille ja kerroin tilanteen. Hänen mukaansa minulla oli vaikea-asteinen toistuva masennus ja hän kirjoitti uuden lähetteen kuntoutustutkimukseen. Tällä kertaa pääsin sinne, mutta en suinkaan sitä varten, että tutkittaisiin työkykyä ja tehtäisiin hoitosuunnitelma, vaan – Kelan määräyksestä – pelkästään sitä varten, että tutkittaisiin, onko minulla oikeasti masennus ja olenko oikeutettu sairaspäivärahaan.

Kuntoutustutkimus oli perusteellinen ja sieltä sain lähetteen psykiatrian poliklinikalle, jonne pääsin parin kuukauden jonotuksen jälkeen. Edelleen olin ilman tuloja, tukea ja hoitoa.

Psykiatrian poliklinikalla kohtasin aivan fantastisen ihmeellisen hyvän hoitajan. Hänen avullaan pääsin elämään kiinni ja löysin myös Niemikotisäätiöltä projektin, jossa tuettiin opintojen jatkamista. Sain vihdoin graduni valmiiksi ja muutkin opintoni suoritettua.

Kaiken kauheuden jälkeen oli uskomattoman ihanaa käydä Helsingin yliopiston Suuressa juhlasalissa noutamassa tutkintotodistus ja juoda yliopiston tarjoama kuohuviinilasillinen kauniissa vanhassa rakennuksessa.

Ajolähtö

Olin sitten lopulta saanut apua ja hoitoa masennukseeni ja myös sairaspäiväraha oli myönnetty, aina muutamaksi kuukaudeksi kerrallaan ja sekin varauksella, koska piti odottaa Sosiaaliturvan muutoksenhakulautakunnan päätöstä ennen kuin tilanne selviäisi.

Päätöksen saaminen kesti lähes kaksi vuotta. Kun päätös tuli, se oli myönteinen sairaspäivärahan suhteen, mutta Kelan päätösten takia olin saanut sairaspäivärahaa liian pitkään, minun olisi kuulunut siirtyä kuntoutustuelle aikaisemmin. Kela maksoi takautuvasti sairaspäivärahan monelta kuukaudelta, mutta en saanut rahoja, koska ne perittiin takaisin liikaa maksettuina. Silti jollain käsittämättömällä tavalla takaisinperittävää jäi vielä lisää.

Olin jo aivan näännyksissä kaikesta byrokratiasta. Lääkäri kirjoitti sairaslomaa aina muutaman kuukauden eteenpäin. Joka kerta odotin kauhunsekaisin tuntein, miten siinä taas käy. Lopulta sairasloma muuttui väliaikaiseksi eläkkeeksi ja sain kuntoutustukea, sitäkin aina pari kuukautta kerrallaan.

Miten ihminen voi kuntoutua tällaisessa tilanteessa? Jokainen päivä on kuin nuorallatanssia ja voimavaroja ei muutenkaan ole jaettavaksi. Kaiken Kelan ajojahdin jälkeen toipumisen mahdollisuudet oli sittenkin menetetty, masennuksen lisäksi diagnosoitiin yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja lääkäri kirjoitti eläkepaperit. Hyvästi työelämä.

Ihana hoitajakin lähti muualle ja tilalle tuli ”perinteinen” hoitaja, joka käytti puheessaan vanhentuneita ilmaisuja, kuten ”mielisairaat” ja käski ”ottaa vastuuta omasta elämästä” – ja miten niin en ollut ottanut vastuuta elämästäni, olin sentään tehnyt maisterintutkintoni valmiiksi.

…ja ne löytävät sinut taas

Lapsuuden traumoja ja ongelmia ei voi vain haudata jonnekin mielen syvyyksiin ja unohtaa. Ne palaavat ja löytävät sinut kuin petolinnut konsanaan, päivällä kuin haukat ja yöllä kuin pöllöt. Vasta pitkän ajan päästä kaiken toivottoman taistelun jälkeen tajusin, että romahtamiseni ja masennukseni olivat jonkinlainen traumareaktio lapsuuden rankkoihin kokemuksiin. Sitä ei kukaan hoitohenkilökunnasta tajunnut, vaikka olin kertonut veljeni kuolemasta ja tuntui että kysymyksessä ei ollut ”normaali” surutyö.

Viime aikoina mediassa on kirjoitettu paljon mielenterveysteemoista. Traumojen hoidosta ja sen puutteistakin on käyty keskustelua.

Kriisipsykologi Salli Saari toteaa Ylen uutissivuilla: ”Mielenterveysongelmien takaa löytyy usein traumaattisia kokemuksia. Esimerkiksi työkyvyttömyys voi johtua masennuksesta, joka on oire traumasta. Masennusta kyllä hoidetaan, mutta ei sen syytä.”

Eija Honkala kirjoitti aiheesta Helmi-lehteen jo vuonna 2016. Luettuani hänen kirjoituksensa lapsuuden traumoista sain jotenkin asioita järjestykseen mielessäni ja pieni osa raahaamastani taakasta putosi pois.

Nimimerkki Shift Ctrl A

 

  • Lapsuuden traumoilla on kauaskantoiset seuraamukset, Helmi 4/2016. https://issuu.com/helmiry/docs/helmi_4_2016_web
  • Kriisipsykologi Salli Saari: Psyykkisten traumojen hoito jää Suomessa usein puolitiehen. https://yle.fi/uutiset/3-9723406 16.7.2017