Yksinäisyys
Maailman yksinäisin paikka on se, kun et enää halua kurkottaa ketään kohti kertoaksesi, mitä kuuluu ja kuka olet, tullaksesi kohdatuksi; kohdataksesi jonkun toisen. Kun ajattelet joka päivä kuolemaa, kun huomaat kurtun sen ainoan työntekijän otsassa, ketä tapaat, sanoessasi hänelle jotain. Kun koet olevasi muille ja yhteiskunnalle enemmän taakka kuin lahja.
Olin uudenvuodenaattona kaupassa. Vieressäni seisoi mies ostoskärryn kanssa. Hän soitti jollekin ja sanoi puhelimeen: moi, mitä täältä piti ottaa? Kysymys kuulosti tutulta omasta menneisyydestäni. Kauppakin oli sama, missä ex-mieheni kanssa usein asioimme. Kotimatkalla edessäni käveli pariskunta käsi kädessä. Joskus tuo oli minunkin arkea, kulkea käsi kädessä jos siltä tuntui. Silloin vuosi vaihtui aina paukkuja pelkäävän koiran, nakkien, perunasalaatin ja miehen lasten kanssa. Nyt olen yksin. Voin sytyttää pari tähtisadetikkua jos haluan. Kukaan ei näe minua. Vuosi vaihtuu kuitenkin. Elämä antaa meille kaikenlaista. Ilman yksinoloa ei ymmärrä yhdessäolon merkitystä. Silloin, kun en ole syvällä masennuksessa, olen kiitollinen kaikista hetkistä, sillä ne ovat elämäni.
Yksinoloon liittyy häpeää. Sairauteen liittyy häpeää. Piilottelen niitä. Ja samalla yksinäisyys tarkoittaa niin monia asioita. Itse olen aina kokenut yksinäisyyttä. Lapsena ja nuorena se oli sitä, että olin yksin hyvin vaikeiden asioiden kanssa. Opin salailemaan vaikeita asioita. Suurinta yhteyttä olen kokenut hetkissä, missä olen uskaltanut paljastaa salaisuuteni.
Kavereita minun on ollut aina helppo saada. Ja ystäviä minulla oli myös lapsena ja nuorena mutta he eivät tuoneet sitä tukea ja turvaa, mitä olisin aikuiselta tarvinnut.
Sain elää useita vuosia aikuisuutta, missä kuuluin parisuhteeseen, ystäväpiiriin, jalkapallojoukkueeseen, tanssiryhmään ja olin monelle lapselle kummitäti. Minulla oli oma paikkani maailmassa ja koin elämäni mielekkääksi. Sitten tapahtui lyhyessä ajassa isoja muutoksia ja ne olivat liikaa minulle. Nyt yritän rakentaa elämää uudelleen. Mainituista on jäljellä kummius, joka on minulle tärkeä rooli. Uutta sosiaalista viitekehystä en ole vielä löytänyt. Yksi suuntaviiva minulla on, mikä tästä kirjoituksestakin välittyy: aitous ja rohkeus olla suora. Se on tuonut paljon kipua, mutta myös ne merkittävimmät kohtaamisen hetket.
Satu Mäkinen