Huonoa psykiatrista hoitoa
Eräs viimeaikojen järkyttävimmistä uutisista mielenterveyden alalla on ollut Turun Sanomien paljastus, kuinka potilaita kohdeltiin Turun vanhuspsykiatrian suljetulla osastolla. Asiaa käsiteltiin myös A-studiossa.
Dementoituneita vanhuksia ja mielenterveyspotilaita ylilääkittiin, eristettiin ja pahoinpideltiin uskomattomalla ja epäinhimillisellä tavalla. Kukaan ei puuttunut asiaan, vaikka tilanne tiedettiin sairaalan ylintä johtoa myöten. Lisäksi paljastui, että henkilökunta istuskeli, kahvitteli ja näppäili tietokoneitaan samaan aikaan, kun potilaat hortoilivat eksyksissä käytävillä. Yövuorossa oli tullut tavaksi nukkua useita tunteja, vaikka siihen ei ollut lupaa. Karmean tilanteen paljasti lopulta sijaisena toiminut henkilö.
Kerrottu uutinen tuntuu uskomattomalta nyky-Suomeltamme, jossa hehkutetaan hoidon etiikkaa ja ylpeillään hoidon korkealla tasolla.
Teol. tri Mari Stenlund Bioetiikan instituutista pohtii Turun tapahtumia kolumnissaan. Hän tuomitsee hoidon väärinkäytökset ja perää syylliset vastuuseen teoistaan. Toisaalta hän korostaa ihmisenä olemisen vastakkaisia puolia: ihminen kykenee sekä hyvään että pahaan. Vaikka terveydenhoidossa pyritään hyviin tuloksiin, pidetyinkin hoitaja voi kyetä myös piittaamattomuuteen ja suoranaiseen väkivaltaan vaikeissa ja kuormittavissa olosuhteissa. Siksi nämä haasteet tulisi selkeämmin tunnistaa ja etsiä yhteisvoimin keinoja niiden voittamiseen.
Yhtenä syynä karun tilanteen piilossa pysymiselle Stenlund näkee psykiatristen potilaiden leimaamisen ja epäinhimillistämisen. Kun potilaalla on psykoottisia harhaluuloja ja aistiharhoja, hänen puheensa ja kertomuksensa leimataan ”hullun horinoiksi”. Tyypillistä on, että Turun hoitotragediaa tutkittaessa haluttiin kuulla vain hoitohenkilökuntaa ja omaisia, mutta tapahtuman uhreilta ei ole kysytty mitään.
Tämä hoidettavien ”ohi puhuminen” ja kuulematta jättäminen lienee hyvinkin yleistä asiantuntijavaltaisissa organisaatioissa. Puhutaan yksipuolisesti ihmisille ja ihmisistä, mutta ei ihmisten kanssa. Vastapuolen mielipiteet jäävät kuulematta.
Tähän huutoon vastaa Länsi – Pohjassa kehitetty dialogisen hoidon malli. Tässä Keroputaan mallissa hoitopalavereissa kuullaan jokaista, myös päähenkilöä eli potilasta, ja hoitoon liittyvät päätökset tehdään yhdessä. Hoitomalliin liittyy myös nopea hoidon aloitus, mahdollisimman lievä lääkitys ja potilaan lähiympäristön ottaminen mukaan hoitotiimiin. Tavoitteena on myös hoidon jatkuvuus niin että potilasta siirrellään mahdollisimman vähän hoitajalta toiselle tai paikasta toiseen. Hoitotulokset ovat olleet mm. psykoottisten potilaiden kohdalla niin hyviä, että mallista on haluttu kuulla myös useissa naapurimaissa.
Ihmetystä herättää, miksi tällaisesta ihmisten väliseen vuorovaikutukseen perustuvasta Suomessa kehitetystä hoitomallista ei puhuta enemmän? Miksi sitä ei ole otettu tehokkaammin käyttöön? Jos sen hoitokäytäntöjä noudatettaisiin, Turun tapaisista hoitosensaatioista ei tarvitsisi lukea lehdistä.
Eija Honkala