Vastoinkäymisistä selviytymisen kyky – voiko sitä parantaa?
Elämään kuuluvat ilon ohessa myös vastoinkäymiset, sen tietää varmasti jokainen. Kuormittavat ja tuskaa tuottavat tapahtumat aiheuttavat kaikille ihmisille ahdistusta ja jännittyneisyyttä. Sairauden ja terveyden väli on häilyvä.
Miksi sitten näyttää siltä, että jotkut pääsevät kokemiensa vastoinkäymisten yli helposti ja jotkut toiset jäävät räpiköimään niihin pysyvästi?
Tuntuu luonnolliselta etsiä selitystä helposta tai vaikeasta elämästä ja siitä, mitä sattuma on osaksemme antanut. Syyttävä sormi osoittaa myös lapsuuden olosuhteiden turvallisuuteen tai turvan puuttumiseen.
Psykiatrian dosentti Kaisla Joutsenniemi ja psykoterapeutti Krisse Lipponen ovat etsineet tieteellisiä selityksiä ihmisten sietokyvyn eroille. He julkaisivat viime syksynä Lääkärilehdessä aiheesta artikkelin nimeltään “Resilienssi ja posttraumaattinen kasvu”.
Kirjoituksessa tutkittiin vaikeuksien sietämisen kykyä, jolle kansainväliset tutkijat ovat antaneet nimen resilienssi. Tämä kyky vaihtelee eri ihmisillä ja myös elämän eri vaiheissa. Erojen katsotaan johtuvan geneettisistä tekijöistä, raskaudenaikaisista tekijöistä sekä lapsuuden kasvuympäristön kiintymyssuhde – ja turvatekijöistä. Jo kahdeksanteen ikävuoteen mennessä ihmiselle on muodostunut joko optimismiin tai pessimismiin taipuvainen asenne lapsuudenperheestä saadun mallin mukaisesti.
Hyvä selviytymiskyky ei kuitenkaan ole pelkästään syntymässä määräytynyt ominaisuus, vaan tutkijoiden mukaan resilienssin kykyä voidaan elämän varrella kehittää ja se kasvaa usein elämänkokemusten myötä. Kirjoittajien näkemyksen vahvistaa myös kokenut traumapsykoterapeutti Soile Poijula.
1990 luvulla Amerikasta lähti liikkeelle positiivisen psykologian suuntaus, jossa haluttiin nostaa ongelmien korostamisen sijaan esiin näkökulma, joka keskittää huomion ihmisten hyvinvointia ja selviytymiskykyä lisääviin tekijöihin. Huomiota pyritään kiinnittämään aikaisempiin onnistumistilanteisiin ja omiin vahvoihin puoliin. Näitä havainnoimalla ongelmalliseen tilanteeseen saadaan toivon näkökulma, joka motivoi ponnistelua kohti onnistunutta ratkaisua. Kyse ei siis ole pintapuolisesta positiiviseen ajatteluun pakottamisesta, vaan havaintojen tekemisestä siitä, missä ja millä keinoilla aikaisemmin on onnistuttu. Tämän ajattelutavan omaksuminen ongelmapainotteisen sijaan lisää optimismia sen suhteen, että vaikeuksista voidaan selvitä.
Tutkijat ovat havainneet, että optimistiseen mielialaan liittyvät mm. hyvät ja läheiset ihmissuhteet, kyky ottaa vastaan apua muilta, tyydytystä tuottavien asioiden pariin hakeutuminen, yhteys luontoon, muiden auttaminen ja jopa hyvä fyysinen kunto.
Vaikka ei olisikaan saanut luonnon lahjana optimistista mielialaa, sen kasvamiseen siis voidaan vaikuttaa mm. edellä mainituin keinoin.
Yllättävää kyllä, myös elämässä koetun kärsimyksen seurauksena voitiin havaita psyykkisen kasvukyvyn vahvistumista. Tästä kirjoittajat käyttävät ilmaisua posttraumaattinen kasvu. Havainto, että on päässyt räpiköimään läpi elämänsä vaikeista tilanteista, voi kasvattaa uskoa siihen, että selviytyy jatkossakin. Siitä huolimatta, että vaikeiden asioiden, mm menetysten suru jää. Kasvu näkyy muuttuneena suhtautumisena itse elämään, siihen mikä on elämässä tärkeää. Jäljelle jäänyt osa voi saada osakseen uutta arvolatausta. Lopputuloksena voi olla havainto, että näinkin voi pärjätä. Hyvä elämä ei vaadi toteutuakseen kaikkea. Se mitä on, voi olla riittävää, ja silloin se muuttuu arvokkaaksi ja hyväksi.
Vaikeidenkaan elämäntilanteiden kohdatessa ei siis pitäisi jäädä epätoivoon eikä luovuttamiseen. Ihmisellä on kasvutekijöitä, jotka voivat johtaa selviytymiseen raskaissakin vastoinkäymisissä. Elämänkatsomus voi muuttua: se mikä elämässä on tärkeää, voi saada uuden painotuksen.
Eija Honkala
P.S. Kiitos Ulla Tiitulle, joka nosti aiheeseen liittyvän artikkelin vaikuttamisryhmän sivustoille.