Vihasta vieraannutettu
28-vuotiaana hän, nimetön ja kasvoton, joutui ensikerran laitoshoitoon. Hän oli väsyksissä elämänkokemuksestaan, johon oli liittynyt toki paljon hyvääkin, mutta hylkäämistä, sosiaalista henkistä väkivaltaa ja rajattomuutta eri tavoin. Hän ei juurikaan ylistä ydinperhettä, mutta vanhempien avioero oli hänen psyykelleen koettelemus, vaikka hän oli jo aikuinen. Samoihin aikoihin hänen oma pitkä parisuhteensa kariutui; hänen avopuolisonsa jätti hänet kun hän sairastui.
Nämä kokemukset muistuttivat häntä kaikista lapsuutensa toistuvista hylkäämistuntemuksista kaveripiirissään. Ne muistuttivat myös huomiotta jäämisestä kotona, kuinka hän ei osannut ääneen puhua ahdistuksestaan, vaan kätki kaiken, etten väsyttäisi kotityöllistettyä äitiään. Hän oli reipas ja kiltti tyttö, jonka koulutodistuksessa käytös ja huolellisuus olivat kymmenen.
Teini-ikäisenä hänen psyykensä ristiriitaisuus nousi pintaan rajuina raivokohtauksina, joille ei kukaan osannut nimetä syytä. Edes ei hän itsekään. Hän kärsi vain jatkuvasta lohduttomasta ulkopuolisuudesta, yksinäisyydestä ja turhuuden kokemuksesta, ettei hänellä ollut mitään merkitystä olla olemassa. Hänen vanhempansa yrittivät hakea hänelle apua perheneuvolasta, mutta hän olisi jo tuolloin tarvinnut jämerämpää ja tarkkanäköisempää hoitoa.
Myöhemmin aikuisiällä hänen repivän tunne-elämänsä ongelmat kasautuivat entisestään. Hän pääsi lahjakkuuksinensa harrastuksiin, joissa oma persoona oli sädehtivän luontevaa piilottaa roolien taakse. Hän imeytyi nieluun. Mukaan astuivat yhä kiihtyvässä tahdissa päihteet ja seksuaalinen estottomuus. Elämä ei tyyntynyt edes työelämässä, vaan karkasi käsistä. Kuppi ryöpsähti yli.
Mutta hänet otettiin suojaan. Sairaalassa ollessaan kuuntelukykyinen omahoitaja antoi hänelle aluksi vain nyrkkeilyhansikkaat. Tuo hoitaja oli ensimmäinen, joka salli olla kieltämättä. Valvotussa ympäristössä, hoitajansa hiljaisessa läsnäolossa hän sai kerran viikossa, puoli tuntia kerrallaan, hakata kuntosalilla nyrkkeilysäkkiä. Se oli siinä hetkessä hänelle hoitavin kokemus.
Hän hakkasi vihan itsestään irti, vuosien raivon raskaan taakan. Koulukiusaamisen, tyhjyyden, turhuuden, yksinäisyyden, ympäristön ymmärtämättömyyden, kuinka vanhemmat olivat sokeat, kuinka vastuuton kasvatuslaitos, katkeruuden, surun, tuskan, häpeän, täydellisyyden tavoittelun, orpouden olon isästä, alituisen huolen äidistä ja äidin jaksamisesta, sisaruskateuden, onnellisen perheen puunatut kulissit, fyysisen ahdistuksen, riuhtovuuden ja rajattomuuden, lapsuuden menettämisen, perusluottamuksen haparuuden, identiteetin alastomuuden. Hän hakkasi itsensä hikeen ja parkuun, hän hakkasi itsensä suoraan huutoon. Hän hakkasi niin, että lopulta vajosi lattialle, velttona riepuna, kääriytyi sikiöasentoon. Hän vain huohotti siinä, hytisi ja nyyhkytti. Hiljalleen hän rauhoittui.
Mutta siinä tilanteessa häntä ei jätetty enää yksin. Hän tunsi hoitajansa läsnäolon, lujan ja turvallisen muurin ympärillään. Hän ei muista, koskettiko tuo hoitaja häntä noiden nyrkkeilykohtausten jälkeen kertaakaan, mutta hoitajasta huokui aito välittäminen ja empatia, pelkäämättömyys. Että vaikka hän, nimetön ja kasvoton, hajosi pirstaleiksi, koko maailmansa romuttui, hänen hoitajansa ei hajonnut. Tuo hoitaja antoi hänen kokea vihansa, tunnustella sen ääriä myöten, hyväksyä sen osaksi itseä, ettei siinä ole mitään pahaa tai väärää tai tuomittavaa.
Hän sai ”säkkihoitoa” kuukauden verran. Kaikille se ei välttämättä sovi, mutta hän puhdistui vihasta. Hänestä, nimettömästä ja kasvottomasta, tulin vihdoin minä. Se oli parasta terapiaa ikinä.
Kirjoittanut: Tytti