Välitinkö sinusta?
Olen paljon miettinyt sosiaalisuuttani ja varsinkin siitä erkaantumista sairastumiseni jälkeen, josta on kulunut jo nelisentoista vuotta.
Silloinen ystäväpiirini viiletti menojaan. Se oli kaiketi luonnollistakin; kukapa terve parikymppinen jää jumittamaan paikoilleen ja kuuntelemaan harhaisia höpinöitä, kun edessä siintää lupaava tulevaisuus; bileet, opinnot, työ ja perhekin? Muutama heistä kyllä kävi minua sairaalassa aluksi katsomassa, mutta lopulta vierailut harvenivat. Lohduttavaa oli sentään osaston muiden potilaiden tuki.
En tiedä, ikävöisinkö vai olisinko helpottunut. En tiedä, kannattaako surra semmoisten ystävien perään, jotka unohtavat ja jättävät heti vaikeuksien tullen tai joiden elämäntapa ajaisi vain uuteen psykoosikierteeseen. Kamalinta onkin ollut huomata, millaisessa keinotodellisuudessa onkaan silloin elänyt. Kuinka tyhjän päälle on sosiaaliset kuvionsa piirtänyt.
Minun ystäväpiirini oli monisyinen. Harrastin intohimoisesti teatteria ja se oli lujasti sidoksissa ystäviini ja sitä kautta myös päihteelliseen ja epävakaaseen elämään. Luontevan rajattomuuteni edesauttamana lopulta päädyin lataamoon ja jokaisella kerralla aina vain huonommassa kunnossa.
Olin niin sairauteni saartama, että sosiaaliset suhteeni jäivät kokonaan toissijaisiksi asioiksi elämässäni. Kunhan pääsi suihkuun, olemaan itkemättä yhden päivän tai koottua hatarat mietteensä niin, että niistä muodostui selkeä ja johdonmukainen ajatus, oli jo saavutus. Yhteydenpidon pallo oli siis kokonaan ystävilläni.
Haluaisinkin tässä yhteydessä sanoa, omasta kokemuksestani käsin, jos kellään on sairaalahoidossa psykoottinen ystävä, joka ei ole kontaktissa realiteetteihin, häntä ei pidä tuossa akuutissakaan vaiheessa jättää yksin. Psykoosi ei tartu. Vaikka olemus saattaa näyttää hämmentävältä, häntä ei pidä pelätä. Ellei halua kohdata muutoin, voi vaikka olla puhelinyhteydessä. Tärkeintä on saada hänelle jollain tavoin viesti, ettei häntä olla kaveripiirissään unohdettu. Ja vaikka hän vaikuttaisi väsyneeltä olemaan missään yhteydessä ulkomaailmaan, ei pidä antaa periksi. Itseasiassa silloin pitää tarttua häneen vielä lujemmin. Jos tuntuu hankalalta, voi häneltä itseltään kysyä, kuinka hän toivoo että yhteyttä pidetään. Näin voi sopivassa suhteessa antaa olla rauhassa, mutta myös säännöllisesti olla kontaktissa. Turvallisinta on antaa tunne ettei ole hylätty tai jätetty yksin.
Vielä suurempi vastuu ystävyydellä on sairaalasta pääsyn jälkeen. Ystävät edustavat sillä hetkellä tärkeintä linkkiä sairaalan ulkopuoliseen elämään, mikäli heitä on. Tarvitaan runsaasti kuuntelukykyä ja empatiaa, mutta ennen kaikkea periksiantamatonta rohkaisua osallistua sosiaalisiin tilanteisiin ja tarttumista arjen haasteisiin. Vaikka sitten kädestä pitämällä, ellei muutoin. Eri asia on, jos ystäväpiiri kokonaisuudessaan edustaa epäterveellistä elämäntapaa kuten päihteitä. Silloin haasteet kuntoutumiseen ovat entistä suuremmat.
Minun onnekseni, minulla oli kuitenkin ystäviä, jotka ottivat vastaan ja pitivät minusta huolen. Teatteriajoiltanikin minulle on jäänyt muutama hyvä ystävä, joiden ystävyyteen voin myös tukeutua. Muut heitän roskakoriin ja mielestäni minulla on siihen oikeus. Ei kukaan kaipaa elämäänsä ihmisiä, jotka vain hajottavat elämänrytmin, eivät rakenna.
Mennyt ystäväpiirini ei enää kuulu minulle. Vasta nyt, kun sitä ei enää ole, ymmärrän sen laajuuden. Koko elämäni oli rakentunut sille. Nyt kuitenkin huomaan kuinka hauraat olivat sen perustukset. Tunnen heiveröisyyttä ja yksinäisyyttä; olen erkaantunut siitä sosiaalisesta viitekehyksestä, jonka koin itselleni omimmaksi, mutta se kääntyikin itseäni vastaan. Tunnen itseni väliinputoajaksi, en kuulu oikein minnekään.
Mutta pikkuhiljaa eteenpäin. Kun tahdon olla sosiaalinen, viihdyn mielelläni tällä hetkellä vertaisten parissa. Oleskelen paljon yksinäni ja turvallisen lähipiirini kanssa, mutta vertaisilta kokemuskollegoilta olen saanut lämpimiä ja ymmärtäväisiä ystävyyssuhteita, joita ilman en selviytyisi. Vertaisuuden myötä olen myös löytänyt uusia ryhmiä, jotka kannattelevat sosiaalisia taitojani, joiden kanssa yhäkin on tekemistä. Lohdullisinta on yhteinen kokemus, yhteinen välittäminen. Tunne, että on hyväksytty kaikkineen, on maailman tärkein tunne.
Kirjoittanut: Tytti