Tarkkailla ja rangaista (1975)

 

Vankeinhoidon historian tutkimusta järisytti 1970-luvun puolivälin jälkeen uudenlainen teoria, jonka luoja oli ranskalainen yhteiskuntafilosofi Michel Foucault. Hänen mukaansa vankeinhoito kytkeytyy luultuakin syvemmällä ja kierommalla tavalalla yhteiskunnan valtarakenteisiin.

Foucault’n mukaan vankiloiden (ja sairaaloiden) ainoana, tai edes tärkeimpänä tehtävänä ei ole – kuten on uskottu ja uskoteltu, rikollisten parantaminen ja rikollisuuden vähentäminen, vaan ammattimaisten rikollisten tuottaminen. Rikollisia ja muita poikkeavia ryhmiä tarkkaillaan, rangaistaan, ehdollistetaan ja leimataan, jotta näitä ja ennen kaikkea tavallisia kansalaisia voitaisiin valvoa, hallita ja ohjata entistä tehokkaammin. Radikaalit ajatukset vetosivat ja vetoavat edelleen voimakkaasti sosiologeihin, historiantutkijoihin, psykologeihin ja muihin kriittisen älymystön edustajiin.

Valtakoneiston herkeämättä harjoittavan valvonnan ja tarkkailun symboliksi tuli Foucault’n peruskäsitteisiin kuuluva Panopticon, Jeremy Benthamin 1700-luvun lopulla kehittämä pyöreän mallivankilan idea, jossa ihannetapauksessa yksi ainoa vartija pystyy valvomaan koko laitosta sen viimeistä selliä myöten. Kukaan ei pääse pakoon vartijan ja yhteiskunnan valvovalta katseelta ja tarkkailevalta silmältä.

Osa Foucault’n väitteistä on älykkäitä ja uusia ajatuksia herättäviä, osa kyseenalaisia. Foucault käytti todisteluihinsa kaikkea mahdollista histroriallista aineistoa, poimien esimerkin sieltä, toisen täältä riippumatta siitä, oliko niillä mitään ajallista, paikallista tai muutakaan loogista yhteyttä keskenään.

Kurin syntyhetki: toimenpiteet, joihin oli ryhdyttävä 1600-luvun lopulla, milloin kaupungissa oli puhjennut rutto, olivat: kaupunki jaettiin osiin, jotka asetettiin indententin ylivallan alaiseksi. Määräpäivänä käskettiin kaikkien sulkeutua koteihinsa, joista poistuminen oli kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla.

On syntymässä ”poliittinen anatomia”, joka on samalla ”vallan mekanismi”, ja joka kertoo, miten voidaan saada ote toisen ruumiista, ei pelkästään siinä mielessä, että nämä ruumiit tekisivät sitä, mitä toivotaan, vaan että ne toimisivat siten kuin tahdotaan, eli määrätyn tekniikan mukaan ja saavuttaen tietyn nopeuden ja tehokkuuden. Täten kuri siis tuottaa alistettuja ja harjaantuneita ruumiita. Voidaan siis sanoa, että jos taloudellinen riisto erottaa työvoiman työn tuloksesta, niin kurinpidollineen pakottaminen muodostaa ruumiissa voimakkaan siteen, lisääntyneen alttiuden ja kasvaneen yliotteen välille.

Tyhmä itsevaltia voi pitää orjat kurissa rautakahleilla; todellinen valtiomies sitoo heidät paljon vahvemmin heidän omien ajatustensa kahleilla;hän sitoo tämän ketjun pään järjen kiinteään tasoon. Tämä side on sitäkin vahvempi, koska emme tunne sen rakennetta ja luulemme sitä omien kättemme työksi; epätoivo ja aika nakertavat  rauta- ja teräskahleita, mutta ne eivät mahda mitään ajatusten totunnaiselle yhteydelle, vaan ainoastaan sitovat sen tiukemmaksi; aivojen pehmeissä säikeissä on lujempienkin valtakuntien järkkymätön perusta.

Feodaalijärjestelmän aikana, jolloin raha ja tuotanto olivat vielä lapsenkengissä, ruumiinrangaistukset lisääntyivät äkisti – ruumishan oli useammissa tapauksissa ainoa omaisuuden muoto, johon voitiin päästä käsiksi. Pakkotyölaitos hospitaaleineen, kehruuhuoneineen ja linnatöineen sekä pakollinen työnteko manufaktuureissa tulivat kuvaan mukaan vasta markkinatalouden kehittyessä. Ihmisruumiin poliittinen haltuunotto kytkeytyy sen taloudelliseen hyväksikäyttöön, moninaisiin ja vastavuoroisin suhtein; ruumis katsotaan vallankäytön ja hallintatoimien kohteena suurelta osin nimenomaan tuotantovoimaksi. Ruumiista tulee hyödyllinen voima vasta sitten, kun se on samalla sekä tuottava että alistettu välikappale. Tästä tiedoista ja hallinnasta koostuu se, mitä voitaisiin kutsua ihmisruumiin poliittiseksi teknologiaksi.

Teksti: Veli-Matti Lehikoinen