Tappaja vs. ihminen
”Olen tehnyt henkirikoksen. Piste. En odota koskaan saavani sitä anteeksi.”
En tiedä, mistä se tulee joskus illoin: olen yksin ja taistelun haavoittama silloin hätä, sieluntuska tuimana, raatelevana, kuin uhkais luisin hymyin kuolema, Mana.
Mä rinnassa kannan kaikkien syntien iestä, mä veljenä voisin syleillä murhamiestä. En ole kuin muut, en ole kuin tulis mun olla. Olen horjuva ruoko, en talo kalliolla.
Lauri Pohjanpää 1953.
1.
Olen tehnyt henkirikoksen. Piste. En odota koskaan saavani sitä anteeksi. Kuolemantuottamusta ei voi mitenkään pyytää tai saada anteeksi – koko ajatuskin on absurdi.
Olen teostani erittäin pahoillani ja kadun sitä, sekä siitä omaisille ja muille läheisilleni aiheutunutta suunnatonta kärsimystä lopun ikääni. Anteeksi-sanaa voi kuitenkin käyttää vain ja ainoastaan rukouksessa, kahden kesken Jumalan kanssa. Niin olen tehnyt ja tulen tekemään jatkossakin. En ole syvästi uskovainen. mutta yhteys kuitenkin toimii – jopa erinomaisesti.
– Isi – lupaa, että pidät huolta musta.
Näin sanoi alle kouluikäinen lapsi isälleen, joka kärsii elinkautista tuomiota Riihimäen vankilassa. Vangilta on ilmestynyt kirja: ”Isänä vankilassa”.
Minulla on myös lapsia – kolme kaunista tytärtä. He eivät halua/pysty pitämään minkäänlaista yhteyttä isäänsä. Ymmärrän heitä. Olen myös henkisesti varautunut siihen, että yhteydenottoa ei koskaan tule. Suunnatonta ikävää ja huolta lasteni tulevaisuudesta ei sen sijaan poista mikään.
Sain tietää 13.1.2016 (kahden vuoden odotuksen jälkeen), että elinkautista ei tule. Sitä vaativat syyttäjien lisäksi lähes kaikki uhrin omaiset. Olin tietoisesti torjunut ajatuksen elinkautisesta tuomiosta, mutta alitajuntani antoi ymmärtää, että en 54-vuotiaana ryhdy odottamaan kuolemaa vankilassa, vaan käytän ainoaa mahdollista ulospääsyä. Osastomme kattoikkunoiden ristikoista roikkui vielä jokin aika sitten hirttoköysi, tai sen silmukkaosa. Siihen oli laitettu lappu, jossa luki: EXIT.
Olen tietoinen yhteiskunnan ja median (sekä todennäköisesti omaisten) mielipiteestä: mikä oikeus minulla on elää/jäädä henkiin? Vastaus kuuluu: ei luultavasti mikään. Itsemurha onkin monille henkirikoksen tekijöille ainoa tapa hyvittää tekonsa ja tiedän monia, jotka ovat tehneet niin. Tunnen hyvinkin läheisesti myös useita vankeja, jotka ovat yrittäneet itsemurhaa.
Mitä kammosin ja kauhistuin, se tapahtui, mitä eniten pelkäsin, se kohtasi minut. Ei rauhaa, ei lepoa, ei tyventä hetkeksikään, yhä uudelleen tuska lyö ylleni. Kuolema olisi elämää parempi.
Job 3, Raamattu.
Tunsin ensimmäiset kaksi vuotta vankeudessa myös vihaa ja uhmaa. Uhmaa tuntematonta kohtaan, joka vei minulta rakkaan vaimoni. Olen raivoissani kohtalolle, johon en edes usko. Miten on mahdollista, että kahden ihmisen rakkauteen perustunut parisuhde päättyi täydelliseen katastrofiin?
Olen lukenut kaikki löytämäni kirjaston kirjat syyllisyydentunnosta, vastuusta, moraalista ym. ja kymmenet elämäkerrat sekä vankien tarinat. Olen osallistunut vakavien rikosten jälkisovitteluun ja käyn psykologilla kerran kuussa. Opiskelen psykologiaa ja erityispedagogiikkaa yliopistossa. Takana on kaksi teatteri-produktiota, joita käsikirjoittaessa ja varsinkin esittäessä olen kohdannut itseni ja vastuuni tekemästäni rikoksesta lukemattomat kerrat.
Sitten sain vuosituomion: 10,6 vuotta. Toivo heräsi uudestaan – mutta mitä se minun kohdallani oikeasti tarkoittaa?
Hope is a dangerous word around here, be careful – we don’t use that word in prison
Shawshank redemption.
2.
Tapasin Krissen ensimmäistä kertaa vuonna 1985.
Näin hänet Old Bakersin baarissa ja kaunis hymy ja itsevarma olemus tekivät vaikutuksen. Sitten sain kutsun uudenvuoden aatoksi Krissen ystävän naamiaisbileisiin. Ostin juhlien emännälle ison ruusukimpun ja vuokrasin itselleni Pukevaa vastapäätä sijainneesta pukuvuokraamosta fetsin ja kaftaanin sekä puiset helistimet.
Suljin uudenvuoden aattona työpaikkani, Expert-myymälän ovet, vaihdoin kaftaanin ylleni ja suuntasin korttelin toisella puolella sijainneeseen Hamletiin hakemaan hieman rohkaisua. Sitten soitinkin jo stadin hienostokorttelissa ovikelloa. Kiitin juhlien emäntää kutsusta, annoin ruusut ja sitten näin Krissen. hän oli pukeutunut cowboy-asuun ja näytti siinä todella upealta. Yllätin meidät molemmat halaamalla häntä ja sanoin: ”Mehän ollaan jo vanhoja tuttuja”.
Näin alkoi molemminpuolinen rakkaustarina, joka kesti 28 vuotta – tai ei se omalta osaltani koskaan pääty.
Myöhemmin, kun olimme jatkoilla Kaivohuoneella, sanoin Krisselle että ”olen ihastunut sinuun ja haluaisin tavata uudestaan”. Krisse vain nauroi ja kertoi myöhemmin naurullaan kuitanneensa höpinäni pikaihastuksesta.
Se oli kuitenkin todellisuutta meidän molempien kohdalla.
Aamuyöstä Kaivarin nakkikioskilla Krisse kertoi kovaan ääneen jotain hauskaa tarinaa. Cavaa oli juotu ja myös muutama sininen enkeli. Kiusoittelimme toisiamme kuin kymmenvuotiaat lapset. Parkissa ollut taksikuski kuuli värikkään ja iloisen keskustelumme ja kommentoi sitä myöhemmin, kun istuimme hänen kyydissään: ”Hyvin huomaa, että te olette olleet jo pitkään yhdessä”.
Kun tikahduttava naurumme hieman rauhoittui, niin saimme kerrottua tälle ystävälliselle taksikuskille, että menossa on elämämme ensimmäinen ilta yhdessä.
En voinut uskoa todeksi, että istuin tämän niin älykkään ja kauniin naisen vieressä.
Seuraavalla viikolla Krisse tuli radioliikkeeseen palauttamaan hänen luokseen unohtamani helistimet ja huusi myymälän ovella kovalla äänellä ”tiko-tiko!” ja ravisti helistimiä. Kaikki asiakkaat ja myymälähenkilökunta kääntyivät katsomaan.
Olin pakahtua ylpeydestä.
Tuo ulospäin suuntautunut ja esiintymisiä pelkäämätön kaunis nainen oli sama, jonka kanssa olin viettänyt railakkaan uudenvuoden ja pari sen jälkeistä päivää. Krisse oli pukeutunut tyylikkääseen bisnes-asuun ja ikkunoista näkyi kadulle, jossa oli parkissa tuliterä työsuhdeauto: Ford Sierra.
Makee auto ja vielä makeempi tyttö. Olin umpirakastunut.
Krisse oli kasvanut perheessä, jossa ei sanoja säästelty – eikä myöskään suuria tunteita. Voimakastahtoinen isä oli laittanut kolme tytärtään esiintymään kansallispuvussa pienestä pitäen. Minä taas tulin hillitystä virkamiesperheestä ja olin vasta alkumetreillä yrittäessäni ymmärtää, miten ihmisten kanssa käyttäydytään ja keskustellaan.
Krissen isä oli kuollut vuotta aikaisemmin, en koskaan ehtinyt tavata häntä. Nyt Krisse lepää rakastamansa isän vieressä ikuisesti, samassa haudassa.
Sörkassa pääsiäisenä 2016
Teksti: Veli-Matti
Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kieltä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa. Kaiken se kestää, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.
Suurin on rakkaus, 1 Kor: 13:1, 7. Raamattu.