Sosiaalisten tilanteiden pelkoa
Voiko pelätä sosiaalisia tilanteita, vaikka olisi sosiaalinen? Kuvittelen, että minua pidetään sosiaalisena ihmisenä, ihmisenä kuka tulee helposti toimeen uusienkin ihmisten kanssa. On helposti lähestyttävä ja jopa sosiaalisesti lahjakas, kuka ei jännitä uusissakaan tilanteissa vaan puhua pulputtaa ja jopa heittäytyy huomion keskipisteeksi. Kyllä, olen varmasti kaikkea sitä, vaikka joskus tuntuu, että olen vahingossa enemmänkin esillä kuin oma ajatus alun perin oli. Tästä huolimatta pelkään sosiaalisia tilanteita, en kaikkia, enkä suinkaan aina, mutta joitakin tilanteita. Alitajuisesti olen välttänyt näitä tilanteita jo vuosia. Ja pikkuhiljaa, kun itseään tuntee paremmin ja uskaltaa myöntää asioita ääneen itselleen ja ehkä muille, ymmärtää välttää noita tilanteita silkasta järkevyydestä. En tarkoita, että aina sosiaalisia tilanteita jotka ahdistavat pitäisi välttää. Jos ne kuitenkin ovat elämän kannalta tarpeettomia miksi kiusata itseään?
Arjessa sosiaaliset tilanteet eivät ole minulle ahdistavia. Työssäni olen päivittäin mukana erilaisissa kokouksissa ja teen yhteistyötä eri tahojen kanssa. Suinkaan aina yhteistyökumppanit eivät ole entuudestaan tuttuja. Tästä en juuri hätkähdä, toki joskus vähän jännittää uudet tilanteet, mutta hyvällä tavalla. Myös kaikki muut arjen kohtaamiset tai sukujuhlat sujuvat ongelmitta.
Ahdistus astuu yleensä kuvaan kun olen jossain juhlimassa. Paikassa josta en valmiiksi tiedä kuinka ja millä pääsen pois. Teininä tai nuorena aikuisena, en ole oikeastaan pelännyt tai jännittänyt näitä tilanteita tai aikakaan tiedostanut sitä. Oman käsitykseni mukaan sain ensimmäiset paniikkikohtaukset joskus kymmenen vuotta sitten ja ne liittyivät masennukseeni. Luulen, että jännittämisellä on jäänteet sieltä. Alkuunhan en viihtynyt juuri missään, masennuksesta toivuttuanikaan. Tuttujenkin ihmisten seura saattoi ahdistaa kun koin, etten voi olla oma itseni. Paljon on menty tuosta eteenpäin.
Olen jo vuosia miettinyt miksi minua ei oikein innosta tyttöjen bileillat ja viikonloput, kuten kaikkia muita. No elämässä on tietysti ollut ihan pari muuttujaa. Ja ihan ykkösenä ei tule baariyö mieleen jos ei ole moneen vuoteen nukkunut kunnolla lasten heräillessä. Tai halua alkoholilla lisätä huonovointisuutta joka on muutenkin arkea. Välimatkat ja rahattomuus asettivat omat haasteensa kotiäitivuosina. Kaikkein eniten vaikuttaa, etten tunne oloani kovin mukavaksi pauhaavissa baareissa vaikka sinällään tykkään tanssia ja kuunnella musiikkia. Jossain takaraivossa kuitenkin tunne siitä, jos hukkuu porukasta tai ei löydä taksia kun haluaa nukkumaan tai joku urpo lähestyy klassikkoheitolla ”onpa kivat tatskat” tai muuten vaan ahdistuu. Eikä siinä mitään, tiedän varmasti miljoona parempaakin keinoa rentoutua kuin baarissa notkuminen. Inhoan tunnetta, jossa olen epävarma itsestäni ja tunnen, että ajaudun paniikkiin. Aivan kuin hallinnan tunne itsestä katoaisi.
Toki käyn ulkona, mutta mieluiten mieheni kanssa, silloin minulla on aina turvallinen olo ja tiedän, ettei hän jätä minua yksin. Joskus myös siskojeni ja parin hyvän ystäväni kanssa. Mutta olen ehdottomasti se joka ei ole helppo houkutella mihinkään. Joka on niin mukavuuden haluinen, että keksii paljon muutakin tekemistä rentoutuakseen. Eikä varmasti jaksa mitään ylimääräistä säätämistä tai järjestelyä päästäkseen bailaamaan.
Miksi kirjoitan tästä, en siksi, että tämä olisi tärkeää muiden tietää. Vaan siksi, että en varmasti ole ainut aikuinen kuka pelkää erilaisia sosiaalisia tilanteita. Tai pelkää tietynlaisia tilanteita tai ainakin kokee itsensä epävarmaksi. Ei se helpoin aihe ottaa esille ja pitää helposti itseään kummallisena. Miten voi pelätä jotain toista tilannetta ja jotain toista ei, melko ristiriitaista. Sellaisia kapistuksia me ihmiset vain olemme ja kenenkään ei pitäisi runtata itseään mihinkään tiettyyn muottiin.
Saila Turkka
Kuva Timo Turkka