Sinnikkyyden anatomia
Eräs kuntoutujaystäväni kysyi minulta kerran sairautensa pahimmassa vaiheessa, kuinka olen selvinnyt. Olen pitkään pohtinut tuota kysymystä. Vieläkään en ole löytänyt asiallisen tuntuista vastausta, kuulostamatta omahyväiseltä. Uskallan silti kertoa nyt sinnikkyydestä.
Pitkälti elämässäni minua on auttanut roisi ja raaka huumori, kitkerä sarkasmi ja armoton itseironia. Olen kokenut paljon; pimeää ja pimeämpää. Muutoin varmaankaan en olisi niin kyvykäs nauramaan itselleni ja karmivalle elämälleni. Useat ajanjaksot sekoiluineen ovat niin hirveitä, etteivät ne kestä päivänvaloa vieläkään, mutta olen vain ajatellut että minun kohdallani nekin ovat elämää vain.
Voisi olla toisinkin. Olen säästynyt paljolta, monien yleiseltä käsitykseltä mielisairaalan potilaasta. En ole koskaan ollut pakkohoidossa. Minua ei ikinä ole kärrätty ambulanssilla ja poliisikyydillä sairaalaan. En ole ollut injektiolääkityksessä tai lepositeissä tai vähävirikkeisessä hoidossa. En ole menettänyt asuntoani. En ole velkaantumisen vuoksi ulosotossa. En ole menettänyt lähipiiriäni. En laahusta kuolaavana vahanaamana likaisissa vaatteissa, ulosteiden hajuisena tai puhele itsekseni.
Olen kaiken puunatun julkisivun sisällä silti kärsinyt pahasta maniasta, depressiosta ja paranoidisesta psykoottisuudesta. Kaava on ollut aina sama. Maanisena ollessani en kuuntele muita. Minulla on vain hyvä meininki. Jopa loistelias! Olen katujen kingi ja kuningatar samalla kertaa. Raivostun, jos joku huomauttaa minulle nopeudestani, sähäkkyydestäni. Unohdan syödä, unta on vaikea saada. Valvon kelloja ympäri. Mutta yhä kiihtyvällä vauhdilla ujellan suoraan rotkoon, laitoksen uumeniin. Niin pimeään ja syvälle olen silloin vajonnut, itsetuhoisiin ajatuksiin että on vaikea löytää tietä pintaan. En ole osannut muuta kuin itkeä, kuukausi tolkulla vain harhojani, kauhujani itkeä. Etten pääse ikinä pois. En ole löytänyt turvaa mistään. En läheisistäni, en hoitohenkilökunnasta, saatikka siitä panssarilasihäkistä johon minut on suljettu. Tukkoon ahdetulla osastolla ollessani olen suurimman osan ajasta vain pelännyt, etten itseasiassa kuntoudu, vaan menen vointini kanssa vain huonompaan suuntaan. Väitän jopa, ettei muista potilaista tuolloin saa kukaan vertaisuutta, vaan pelkkiä painajaisia vellovasta arvaamattomuudesta ja psykoottisuudesta.
Uskon, että jokainen on sinnikäs omalla tavallaan. Siihen pitäisi myös jokaisen vastuutahon kannustaa, erityisesti kun pääsee sairaalasta pois tähän terveeksi nimiteltyyn ympäristöön. Vallihautaan putoamisen sijaan pitäisi rakentaakin sinnikkyyden silta. Pitäisi antaa mahdollisuus luottaa turvalliseen tukiverkkoon, jos semmoinen on ympärillä. Tukiverkko on yksilöllistä; kenelle se on perhe tai joku muu vertaisyhteisö, kenelle muut läheiset, omaiset tai ystävät. Toimivaan avohoitosuhteeseen ja toimivaan lääkitykseen pitää yhteiskunnankin panostaa, ennen kaikkea kuulla kuntoutujaa, yksilönä kohdata; sopivassa määrin suoda ymmärrystä ja potkuja takamuksiin. Yksin ei pidä jättäytyä kenenkään. Sinnikkyyteen ja sen ylläpitämiseen vaikuttavat myös turvalliset rutiinit ja elämän raamit; että pyrkii pitämään itsestään huolen kaikin mahdollisin tavoin. Sinnikkyyttä virkistävät harrastukset sekä mielekäs ja turvallinen tekeminen; terve itsekkyys sekä itsensä hoivaaminen. Omakohtaisesti olen ottanut käyttöön kaikki erityislahjani, joita minulle on suotu ja joista olen itsessäni kiitollinen.
Kaiken kaikkiaan en tiedä kuinka olenkaan sietänyt, sinnitellyt. Tässä lajissa kun täyskäännökset ovat aina mahdollisia. Olen käynyt monesti lähellä kuolemaa, sekä ajatuksissa että teoissa. Mutta silti jokin pitää minut tällä puolella. Tahto. Elämä. Olen läpikäynyt monet vaiheet. Että olen täysin turha, arvoton. Mutta siitä huolimatta elämä valitsi syntyessäni minut. Ja silloin kun elämä valitsee, elämällä on oltava melko hevit perusteet. Siuru valoa, mikä on vielä jäljellä, vaikka elämä muutoin olisikin yhtä helvettiä. Ja siuruun tarraudun, kun muuta ei enää jäljellä ole. Sitä on vaikea nähdä, niin pieni ja hauras se on. Mutta mitä pienempi, sen suuremmaksi kasvaa sen voima. Sen suuremmaksi kasvaa sen voima.
Kirjoittanut: Tytti