Oman elämänsä sankari
Luen, kirjoitan ja seuraan keskusteluja mielenterveys- ja päihdeasioista. Paljon keskustellaan siitä kuka on vastuussa ihmisen hoidosta ja toipumisesta. Tulen aina vihaiseksi ja surulliseksi kun kuulen, että ihminen on käännytetty pois hoitoa hakiessaan. Ihmisen hätää ja pahaa oloa ei ole kuultu. Tämä on minusta ehdottoman vääriin, koskaan ei saisi ketään jättää yksin. Silloin kun ihminen on valmis ottamaan vastaan apua, ei sitä koskaan saisi tyrmätä. Kyllä tässä kohtaa hoitojärjestelmän pitää tarttua vastuuseen.
Toinen puoli on sitten se, ettei ihminen halua hoitoa tai halua sitoutua siihen. Hoitohenkilökunnan on melko mahdotonta parantaa ketään vasten tahtoaan. Läheisten huoli ja rakkaus eivät riitä pelastamaan, jos pelastettava ei sitä halua. Ketään ei voi pakottaa parantumaan. Totta kai hoitohenkilökunnalla ja läheisillä on suuri merkitystä ihmisen tukemisessa tai silmien avaamisessa hoidon tarpeen suhteen. Läheisen sanat saatetaan muistaa ja kokea vaikuttavina vuosien päästä, eivät ne hukkaan mene.
Lopulta kuitenkin jokaisen ihmisen on oltava se oman elämänsä sankari, tehtävä päätös halusta parempaan elämään. Elämään jota on helpompi kulkea. Joskus usko tähän omaan päätökseenkin saattaa horjua, siinä kohtaa hoitohenkilökunnalla, läheisillä ja vertaisilla on suuri merkitys. Harvoin tie on mitenkään helppo tai kevyt, mutta matkan arvoinen. Jokainen ihminen joka on tietä tasoittamassa tai vierellä kulkemassa on tärkeä. Ihmisen on vaan itse haluttava kulkea se tie. Kukaan muu ei voi kulkea matkaa toisen puolesta, vaikka kuinka haluaisi, ei lääkäri lääkkeineen, ei hoitaja keskusteluineen, ei vertainen omin kokemuksineen tai läheinen rakkaudellaan.
Olen itse käynyt läpi rankan masennuksen, joka vei kolme vuotta elämästäni alakulossa ja epävarmuudessa. Pinnistelin pinnalla halustani olla hyvä äiti lapsilleni, hoitohenkilökunnan ja läheisten tukemana. Masennukseni palasi pari vuotta myöhemmin, lyhemmin ja nopeammin, vieden vain muutamia kuukausia. Sen jälkeen tein päätöksen, etten halua kokea sitä kauheutta enää, jos millään voin itse vaikuttaa asiaan. Halusin muutosta ja pysyvää hyvää oloa. En suostunut uskomaan, että masennus tai lääkkeet ovat kohtaloni vaikka tilastot ja hoitohenkilökunta sitä toisinaan toitottikin. Aloin selvittää mikä olisi minulle parasta, millainen elämä saisi minut voimaan hyvin. Luovuin joistakin asioista, otin jotain tilalla, kuljin välillä väärään suuntaan ja taas palasin miettimään uudelleen.
Tällä hetkellä olen omasta mielestäni paremmassa kunnossa kuin koskaan aiemmin. Ennen pelkäsin sanoa sitä ääneen, ettei sitä viedä minulta pois. Nyt luotan hyvään oloon. Tiedostan kyllä, että masennus voi uusia. Uskon, kun huolehdin itsestäni, hyvinvoinnistani ja onnellisuudestani, masennuksen uusiessa olen vahvempi ottamaan sen vastaan.
Meitä oman elämänsä sankareita on paljon ja varmasti jokaisen itsestään löydettävissä. Läheisinä meidän on hyvä olla itsellemme armollisia ja muistaa, että jokaisen on tehtävä päätös itse. Voimme tukea ja kulkea mukana, mutta lopulta jokainen on vastuussa omasta itsestään.
Kirjoittanut: Saila Turkka
Kuva Saila Ja Timo Turkka